IRC-Galleria

Kirjastossa käyminen tuntuu jotenkin oudolta. Ylipäätään... ne kirjat. Sitä kun tottuu googlettamaan kaiken mikä vähänkin kiinnostaa. Tieto pitää saada nopeasti. Missä vain.

Kuinkahan moni googlettamisen sijaan lähtee kirjastoon. Etsimään kirjan aiheesta. Ja kun löydät jonkun kirjan huomaat että se on julkaistu v. 1999- vanhentunutta tietoa? Jos nettiin ei ole luottaminen, onko kirjoihinkaan?

Inhoan seistä siellä hyllyväliköissä. Se hissuttelu. Uskaltaakohan yskäistäkään. Kirjojen ummehtunut tuoksu. Kokolattiamatto. Toisaalta olo tuntuu enemmän ihmiseltä ihmisten joukossa. You know, jotenkin sivistyneemmältä.. "Nyt tässä muutkin näkee että olen ajatteleva, utelias, älyllinen ihmisolento."

Kenties opiskelen jotain ja etsin lisätietoa jostain asiasta. Sepä olisikin jotain.

Toisaalta. Alkaa väsyttää. Haluaisin olla netin ääressä googlettamassa. Ehkä Wikipediassa.

Mutta ihmisellä täytyy olla kirjastokortti. Se on sen merkki että jollain tavalla olet vielä elämässä kiinni.

Kaunokirjallisuus on tietysti asia erikseen. Nostan todellakin hattua niille jotka vielä lukee paksuja romaaneja- yrittää uskotella itselleen kirjan päähenkilöiden olevan todellisia ihmisiä joille tapahtuu oikeesti jotain jännittävää jossain toisessa ulottuvuudessa.

..Sen sijaan että keskittyisivät siihen kuinka kaikki se tekstitulva on vaan jonkun elämään väsyneen keski-ikäisen osa-aika-alkoholistin yritystä tappaa aikaa ja kenties saada muutama kirjakin myydyksi.

Mä olen juuri niitä. Inhoan fiktiota. Paitsi leffoissa.

No okei, sarjakuvat menee. Tosin niitä nyt on aivan älytöntä lainata himaan. Selaat kirjan läpi tunnissa. Samat sarjakuvat löytyy kenties netistä.

Sitten tietysti unohdat palauttaa ja maksat vieläpä sakotkin.

Oma viehtymyksensä on tosin uusissa kirjoissa. Niissä on se tuoreen kirjan tuoksu- ne on neitseellisiä, koskemattomia. Omia. Siinä tosin onkin vain se uuden ostamisen ilo. Ehkä ne kirjat on jopa osa sisustusta; kirjahyllyn täytteenä.

Uuteen ihmiseen kun tutustuu sen on ajateltava mua syvällisenä ihmisenä. Sellaisena joka vaivautuu lukemaan muutakin kuin Iltalehden nettisivuja. Jätän kirjoja sinne tänne. Yhden sohvalle.

On muuten hyvä jäänmurtaja. Potentiaalisesti.

Mulla on noi oireet.

LOL.

Mä vihaan niitä aamuja kun herään aamuruuhkan aiheuttamaan meluun tossa 7:45 ja vihaan varsinkin sitä ulkopuolisuuden tunnetta jonka se muhun istuttaa. Ihmiset käy töissä, kaikki on niin vitun busy busy- kiinni elämässä. Jokainen tuntee olevansa hyödyllinen, tärkeä ja tarvittu. Tai no, melkein jokainen.

Kiroilevat tietysti väsymystään, turhautumista liikenteeseen ja sitä että on oravanpyörässä kiinni. Mutta...

..taatusti ne ei pitkän harkinnan jälkeen haluaisi vaihtaa osia mun kanssa. Okei, tuun JOTENKIN toimeen taloudellisesti- ei mitään ylimääräistä saati luksusta- mutta vuokra tulee maksetuksi ja saan ruuat ostettua. Joskus vaatteitakin ja jotain lääkkeitä.

Kuinka kauan kestäisi ennenkuin iskisi se ahdistava tunne syrjäytymisestä jopa niille. Kun tiedostaa että "tuolla ne muut vaan menee töihin tai kouluun..." Kuinka ne katsovat ensin aamulla aamu-TV:tä ja lämmittelevät jotain pikapuuroa mikrossa samaan aikaan kun kahvi tippuu. Nopea meikki ja duuniin. Onhan se rutiini kuitenkin- syy nousta sängystä ylös.

Vaatisi aivan älyttömän paljon syrjäytyneeltä ihmiseltä laittaa kello soimaan 7:00 ja kehittää aamurutiinit tyhjästä- kun mitään oikeeta menemistä ei ole minnekään. Olishan se käytännössä mahdollista.

Niin, käytännössä. Minneköhän sitä sitten lähtisi- kirjastoon? Lukemaan mitä? Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Tunniksi, kahdeksi?

Vaiko istuisiko aamukahveilla jossain kahvilassa- sen jälkeen kun kotona on jo tullut kahvit juotua. Ei ehkä.

Aivan ihanaa näin syrjäytyneenä asua KAIKEN keskellä. Heti kun otan ekan askeleen ulko-ovesta jalkakäytävälle kohtaan päälleni vyöryävän liikenteen- kuvaannollisesti, mut siltä se nimenomaan tuntuu. Polkupyöriä, koiria, kiireesti käveleviä ihmisiä, bussi pysäkillä ottamassa jonkun kyytiin, monta kaistallista autoja... liikennevaloja, saasteen haju.

Tunnen oloni niin pieneksi ja avuttomaksi. Ulkopuoliseksi. Kaikki aistini on pakko terävöittää, olin sitten kuinka väsynyt tahansa. Muuten törmään johonkuhun taatusti. Tai kävelen vahingossa punasia päin.

Lauantai-iltaisin siinä 17 aikaan ruuhka on melkein samaa tasoa kuin arkiaamuisin. Perheelliset kiiruhtaa Citymarkettiin tai Prismaan ostoksille. Minä käyn jossain viereisessä Siwassa, kävellen 30sek kyseiseen paikkaan.

Ja vieläpä on tietysti perjantaiaamuyön ruuhkaliikenne. Ja lauantaisin.

Musta tuntuu kuin asuisin formularadan keskellä. Mun mielessä on se illuusio että noi autot kiertää tätä taloa taukoamatta. Toisaalta, onhan tossa takapiha. Sitä on vaan vaikea hahmottaa kun liikenteen meteli on taukoamaton ja ikkunat on kadulle päin.

No, ehkä tää kaikki ahdistaa mua epänormaalin paljon. Ehkä tällänen aistiylikuormitus on joillekin ihan ok.

Mä en vihaa autoja- mutta jotenkin, ne vituttaa mua suunnattomasti. Niiden äänet, pakokaasut. Se nopea liike joka pistää mun pään pyörälle. Koitan olla katsomatta liikkuvia autoja tai mua huimaa. Tosin, siihen huimaamiseen riittää ihan toi niiden äänikin- ja tietoisuus siitä että ne tossa menee.

Mä haluaisin ihan vitusti asua rauhallisemmassa paikassa. Mä haluaisin avata ulko-oven ja kävellä jotain rauhallista polkua pitkin. Ehkä vieressä menisi tie jossain kohtaa mutta kohtuu rauhallinen sellainen.

Eikö syrjäytyneet vois asuakin syrjässä?

On mielenkiintoista omistaa keho. Siis, oma keho. Miten elämä on jatkuvaa fyysisten epämukavuuksien minimointia. Vääntelyä tuolissa ettei niskaan sattuisi, jalka puutuisi tai selkä jäykistyisi. Pitää tunnustella mitä keho vaatii. Onko suu kuiva? Onko varpaat kylmät? Onko ryhti lysyssä? Onko jano vai sittenkin nälkä?

Mä en tiedä muista ihmisistä mutta mä näen kehon lähinnä vankilana johon mun sielu on istutettu. On vittumaista miten hyvän päivän voi pilata päänsärky tai huimaus jolle ei löydy syytäkään. Tai ne kymmenen muuta vaivaa joista kärsii aina enemmän tai vähemmän. Kuinkahan usein mieli olis täynnä ideoita ja olo virkeä mutta kroppa sanoo toisin.

Jotenkin niin kummallinen se kehon ja mielen erillisyys- ja samaten, miten ne on tiettyinä päivinä yhteydessä aivan kuin olisivat yhtä ja samaa.

Parhaita päiviä on sellaset kun kehon unohtaa kokonaan. Kun keho ja mieli on positiivisessa symbioosissa keskenään- hymyilyttää, draivia riittää ja keho vaan kulkee mukana taistelematta vastaan erinäisine oireineen.

Joskus jopa tuntuu että keho ei halua sielun voivan hyvin. Se on kuin kuriton pikkukakara joka haluaa saada kaiken huomiosi- mitä enemmän keskityt hyvään fiilikseen ja mielenkiintoiseen tekemiseen, sitä rajumpi on se pakotus polvessa tai kireys niskassa.

Omaa oloa on myös hyvin vaikea helpottaa kun ei tiedä mistä päästä aloittaisi. Keskitynkö mieleen ja odotan että keho seuraa mukana? Vaiko keskittyisinkö sittenkin ensin kehoon lähtemällä vaikka lenkille? On mahdoton etukäteen tietää kumpi on se oikea valinta- se tapa jolla solmu lähtee aukeemaan.

Joinain päivinä tunti kuntosalilla saa mielenkin rauhalliseksi- ja taas toisina parasta on vain rauhoittaa mieli lepäämällä, asioita mietiskelemällä (ja juuri noina päivinä kuntosali tekee vaan levottomaksi ja kireeksi).

En tiedä miten omaan kehoon voisi luoda positiivisemman suhteen. Miten voisi silloin kun ei ole ihan terve? Tietyt jutut vaan tuntuu aina epämiellyttäviltä- oli asennoituminen millainen tahansa. Siinä onkin ihminen niin syvästi avuton itsensä kanssa. Itseään ei voi paeta- lääkkeet ei aina auta, ei rentoutukset tai liikunnat.

Tälläiselle monivaivaiselle ajatus kehosta nautinnon "lähteenä" seksuaalisuuden muodossakin kuulostaa jotenkin hyvin kornilta. Se, kuinka se sama keho pahoinpitelisi, kiduttaisi ja saisi anelemaan armoa mutta tarjoaisi myös niitä orgastisia tuntemuksia kun sille päälle sattuu. En tiedä, kuulostaa jotenkin aivan kuin joltain hyvin vahingolliselta suhteelta.

Keho on ailahteleva kusipää joka ei tiedä mitä mieltä se oikeesti on susta- haluaako se ärsyttää, kiduttaa, tappaa vaiko viedä sut paratiisiin ja rakastaa sua niin täysillä kuin vain on mahdollista?

No, joka tapauksessa sä olet naimisissa sen kanssa etkä ilman voi elää. Jatkuva kehon vihaaminen ei johda mihinkään- toisaalta, sen rakastaminenkin on mahdotonta jos se ei oikeesti anna siihen aihetta.

One of my fave songs ever.

Onkohan toi mikroaaltouunin jatkuva käyttäminen oikeesti turvallista? Tai jatkuva kännykkä korvalla kulkeminen?

Oltiinkohan me terveempiä kun ruoka valmistettiin uunissa tai hellalla vähän nykystä useemmin.

Ja oli se lankapuhelin eikä mitään tietokoneita mokkuloineen.

Outoa on esim se miten mä tiedän onko TV päällä vai ei vaikka siitä ei kuuluis pihahdustakaan (enkä näkisi sitä, heh heh..)

Kerran kun sain tekstarin mun silmissä välähti. Silmäni olivat vielä kiinni. Ja kännykästä ei todellakaan kuulunut mitään ääntä.

Herään myös joskus tekstareihin ilman että siinä on ees se värinä päällä. Kännykässä siis. Pelkkää sattumaa? I don't think so.

Voiskohan joku selittää mulle mitä se on ja miksi se on aina, poikkeuksetta, niin kauhea asia?

Tottakai jokainen meistä haluaa huomiota. Kukahan poustais yhtään kuvaa tai blogikirjoitusta jos ei haluaisi että se saa jotain huomiota- että ihmiset reagois tavalla tai toisella?

Ja mielummin tietysti jotain positiivista koska kukapa niitä haukkuja mielellään lukee. Tai jotain vittuilua.

Ehkä se on sitä suomalaisuutta että itseä ei sais tuoda millään muotoa esiin. Tai jos tuo, samalla pyydeltävä nöyrästi anteeksi ja vakuuteltava ettei halua huomiota tai kehuja.

Jos ei pyytele anteeksi, ihmiset kokee omaksi oikeudekseen sanoa ihan mitä tahansa. "Itsepä julkisesti kirjoittelet/otat tollasia kuvia jne."

Huomio pitäis tulla aina vahingossa.

"Oii, kunhan tein omaa juttua ja vahingossa mut huomattiin. Hui kamala. Älkää vaan luulko et ajattelen itestäni mitään..."



(YEAH, CAUSE IT ALWAYS HAS TO BE ONE OR THE OTHER)

Väsyttääkö teitä muita elämä koskaan niin kokonaisvaltaisesti et haluisitte nukkua vaikka vuoden putkeen? Musta tuntuu just siltä.

Mitä mä oikeesti edes menettäisin? Koneella roikkumista ja välillä jotain liikuntaa. Kummastakaan en ole oikeesti nauttinut enää aikoihin.

Ketä edes kiinnostaisi mun nukkuminen? Niin, eipä ketään. Ehkä aluksi vois olla vähän ihmeissään mut lopulta siirtyis elämässään eteenpäin ja toteais et "no, toivottavasti näkee ainakin hyviä unia".

Mitä elämä edes on jos ei siitä nauti? Jääkö tälläsestä tylsänolosesta pyörityksestä ees mitään muistijälkiä aivoihin? Enhän mä edes muista mitä tapahtui vaikka tasan vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten.

Elämästä puuttuu kaikki etapit.

Semmosta. Meen nyt nukkuu.