IRC-Galleria

Narsismin aikakausi
maailma jaettuna kahtia
hyväksikäyttäjiin ja uhreihin

Individualismi
hieman mediaseksikkäämpi ilmaisu

Sanovat minulle
"älä ole niin herkkä!"

Ja toisaalta
"löydä sisäinen naisesi, herkkyys ja pehmeys!"

Ei saisi luottaa
mutta vain luottamalla saat jotain
päästämällä lähelle

Onko ihme että olen hämmentynyt?

En voi puhua harkitsematta
kaikki mitä sanon sinulle on alleviivattua
CAPS LOCK päällä
puhe jää kurkkuun
puren hampaat yhteen varmuuden vuoksi

Sinä sen sijaan viserrät kuin lintu
olet kuin pieni lapsi joka opettelee puhumaan
jokeltelet ja kokeilet uusia sanoja
vaikka menisi väärin riemuitset hyvästä yrityksestä

En osaa kommunikoida
uuvun
kirjoitan sinulle viestin
lisään hymiön
toivon ettei tähän tarvita enempää sanoja

Menee hetki.

Taas kaivan rautalangan esiin ja väännän.
Mitäpä en vuoksesi tekisi.

Huomaanpa taas yhden asian itsestäni- yksinäisyydestä ja ahdistuksesta kumpuaa luovuuteni. Kaikki mitä kirjoitan on neuroottisen epätoivoista yritystä viestittää muille pahasta olostani. Tai löytää sanat epämääräiselle "ahdistusmöykylle" joka on niin umpisolmussa ettei sitä saa millään auki.

Ei ainakaan millään "kaikki kääntyy parhain päin"-positiivisuushokemalla.

Helposti mieleni myös menee sille mössöasteelle niin etten saa enää yhtään järkevää lausetta suustani- tai näpeistäni, kirjoittamalla. Luovuuteni on hyvin joko-tai; joko olen täysin kykenemätön ammentamaan itsestäni mitään uutta tai sitten voin kirjoittaa vaikka seitsemän tekstiä päivän aikana. Eikä väsytä yhtään.

Toisaalta mua tavallaan inhottaa sellainen mukavuus. Muutun muodottomaksi, lämpimäksi vahaksi josta ei voi muovata mitään. Karkailen sormien välistä ja hädintuskin muistan nimeni.

Miksi vain kipu kertoo minulle että olen elossa? Miksi tuskan avulla olen "omimmillani"?

En tiedä kuka tai mikä olen jos ei ahdista. Sulaudun osaksi ihmismassaa. Olen samanlainen hymyilevä hörhö kuin kaikki muutkin- tippa pirtsakkaa oranssia väriä oranssin nesteen seassa. Se on yhtä kuin kuolema.

Ja kun ahdistaa tekisin mitä vain ollakseni kuin muut. Mietin, miksi olen tälläinen kärsivä taiteilija- olematta edes taitava missään.

There's no way out.

Ennen syntymääni minut valittiin monien joukosta
tuomaan iloa, rakkautta ja toivoa
Jumala kiharsi hiukseni ja valitsi tähdet silmikseni
olin valmiina matkaan

Valkoinen hehkuni häikäisi muut
alettiin kaivaa mutaa maasta
tahrattiin mekkoni ja yritettiin tukehduttaa

Olin rikki
hiukset takussa
silmissä loisti kauhu ja kuolema
epämääräinen pelko ja viha

Otin elämäntehtäväkseni kertoa elämän nurjasta puolesta
kukaan ei halunnut kuunnella
"pilaa kaikkien elämän!"
huudettiin ja heitettiin kivillä

Mikä tarkoitukseni enää onkaan?

So, my heart skips a beat quite often.

Kirjastossa käyminen tuntuu jotenkin oudolta. Ylipäätään... ne kirjat. Sitä kun tottuu googlettamaan kaiken mikä vähänkin kiinnostaa. Tieto pitää saada nopeasti. Missä vain.

Kuinkahan moni googlettamisen sijaan lähtee kirjastoon. Etsimään kirjan aiheesta. Ja kun löydät jonkun kirjan huomaat että se on julkaistu v. 1999- vanhentunutta tietoa? Jos nettiin ei ole luottaminen, onko kirjoihinkaan?

Inhoan seistä siellä hyllyväliköissä. Se hissuttelu. Uskaltaakohan yskäistäkään. Kirjojen ummehtunut tuoksu. Kokolattiamatto. Toisaalta olo tuntuu enemmän ihmiseltä ihmisten joukossa. You know, jotenkin sivistyneemmältä.. "Nyt tässä muutkin näkee että olen ajatteleva, utelias, älyllinen ihmisolento."

Kenties opiskelen jotain ja etsin lisätietoa jostain asiasta. Sepä olisikin jotain.

Toisaalta. Alkaa väsyttää. Haluaisin olla netin ääressä googlettamassa. Ehkä Wikipediassa.

Mutta ihmisellä täytyy olla kirjastokortti. Se on sen merkki että jollain tavalla olet vielä elämässä kiinni.

Kaunokirjallisuus on tietysti asia erikseen. Nostan todellakin hattua niille jotka vielä lukee paksuja romaaneja- yrittää uskotella itselleen kirjan päähenkilöiden olevan todellisia ihmisiä joille tapahtuu oikeesti jotain jännittävää jossain toisessa ulottuvuudessa.

..Sen sijaan että keskittyisivät siihen kuinka kaikki se tekstitulva on vaan jonkun elämään väsyneen keski-ikäisen osa-aika-alkoholistin yritystä tappaa aikaa ja kenties saada muutama kirjakin myydyksi.

Mä olen juuri niitä. Inhoan fiktiota. Paitsi leffoissa.

No okei, sarjakuvat menee. Tosin niitä nyt on aivan älytöntä lainata himaan. Selaat kirjan läpi tunnissa. Samat sarjakuvat löytyy kenties netistä.

Sitten tietysti unohdat palauttaa ja maksat vieläpä sakotkin.

Oma viehtymyksensä on tosin uusissa kirjoissa. Niissä on se tuoreen kirjan tuoksu- ne on neitseellisiä, koskemattomia. Omia. Siinä tosin onkin vain se uuden ostamisen ilo. Ehkä ne kirjat on jopa osa sisustusta; kirjahyllyn täytteenä.

Uuteen ihmiseen kun tutustuu sen on ajateltava mua syvällisenä ihmisenä. Sellaisena joka vaivautuu lukemaan muutakin kuin Iltalehden nettisivuja. Jätän kirjoja sinne tänne. Yhden sohvalle.

On muuten hyvä jäänmurtaja. Potentiaalisesti.

Mulla on noi oireet.

LOL.