IRC-Galleria

Tää koko selfie-kulttuuri saa mut voimaan niin vitun pahoin.

Tiedän että joillain (esim mulla) ei ole ketään joka ottaisi kuvia mutta niillä joilla on... ja jotka ei kestä katsoa itseään "luonnollisena" niin kysynpähän vaan että what the fuck...

..miksi kuvissa pitää aina poseerata ja olla mahdollisimman kaunis ollakseen hyväksytty osa sosiaalista mediaa?

Eikö kaikkein viehättävintä ole ihminen joka hymyilee luontevasti kaveriporukassa, lemmikkinsä kanssa, vaikka jumalauta pysäkillä venaamassa bussia tai maalla pellon keskellä auringonlaskun aikaan?

Eihän me mitään vahanukkeja olla vaan ihmisiä tekemässä asioita, muiden parissa... välillä vähemmän, välillä enemmän laitettuina..

Ja musta koko tunteiden kirjo pitäisi saada tulla jopa nettiin laitetuissa kuvissa esiin- ei vain se "omg so happy happy" tai "bitch, I'm so goddamn sexy"-duckface tai mikä lienee.

Mutta toki en ole mikään malliesimerkki.. ehkä siksi voinkin niin pahoin kun olen osa tätä selfie-kulttuuria... ja ollut jo monta vuotta... jo silloin kun jotkut teistä olitte vielä ala-asteen tokalla tai kolmannella.

En silloin edes osannut ajatella että näistä "selfieistä" tulisi niin iso juttu. Pidin itseäni aina vähän pöhkönä kun otin itsestäni 100 kasvokuvaa ja koitin kaivaa niistä edes jonkun siedettävän..

Siis silloin joskus vuonna 2006. Time flies.

En tiedä kuuluuko tää vanhenemiseen mut oon ikäväkseni huomannut miten suhtautuminen musaan muuttuu vuosi vuodelta vaan latteammaksi.

Mä muistan vielä joskus yläasteella miten kuuntelin jotain KoRnia uppoutuen siihen aivan täysillä. Joka biisi kertoi _musta_ tai jostain mystisestä jutusta/tunteesta minkä tajuaa vain muut KoRn-fanit ja mielessä ei juuri muuta ollutkaan kuin KORN noin muutenkaan... aamu alkoi KoRnilla ja ilta päättyi KoRniin.

"Dead bodies everywhere!! Dead bodies everywhere!!"

"Feeling like a freak on a leash... feeling like I have no release.."

Nykyään sitten.. kuuntelen niin monenlaista rockia ja metallia etten tiedä mihin tarkkaan lokeroon ne edes kuuluu. Välillä jopa manipuloin aivojani kuuntelemalla jotain AIVAN muuta- kuten poppia, räppiä, elektronista, soulia jne.

Mutta vittu.. Kun ei saa sellasta mahtavaa fiilistä enää mistään. Kaikki on about taustamusiikkia.

Tosin oon musasta jotenkin riippuvaisempi. En osaa istua bussissa ilman että kuuntelen jotain. En osaa käydä edes kävelylenkillä.

En varmaan yksinkertaisesti halua kuunnella omia ajatuksiani.. tai huomioida muita ihmisiä.

En osaa enää liittää identiteettiäni musaan.. haluaisin "kovasti" olla metallimimmi mutta loppujen lopuksi en osaa/halua palvoa jotain tiettyä genreä niin että se näkyisi kaikessa... asenteissa, pukeutumisessa, ystävien/kumppanin valikoinnissa jne.

Vaikka toki sen tyyppinen musa on lähimpänä sydäntä ja blaa blaa.

Oon kait jotenkin tylsä.

Suunnitteilla sekaryhmiä koulun liikuntatunneille, tytöt ja pojat yhdessä? Voi jumalauta. Tai vaikka onkin edelleen "keskustelupohjalla" niin silti. Jotenkin nostaa kaikki traumani pintaan koko ajatuskin.

Mähän olin koulukiusattu ja motorisesti kömpelö- siis varsinkin telinevoimistelut oli yhtä helvettiä monen muun lajin joukossa. Monesti itkua melkein tuhersin ja katselin epätoivoisesti kelloa- milloin tämä tunti oikein loppuu?

En ollut hyvä missään. Surkea uimari. En osunut palloon. En ymmärtänyt pesiksen sääntöjä. Aina vain huudettiin ja pilkattiin. Tunsin olevani niin maanmatonen että voisin vaikka tappaa itseni heti liikuntatunnin jälkeen.

Tottakai jännitin poikia vielä enemmän.. Ihan jo sen tietyn "jännitteen" vuoksi mikä nyt tyttöjen ja poikien välillä luonnollisestikin on. Jos olisin vielä joutunut ottamaan paineita siitä miltä näytän ihastukseni silmissä niin olisin taatusti lintsannut liikunnasta.. tai oikeastaan, jättänyt menemättä koko helvetin päivänä kouluun jos sinä päivänä olisi liikuntaa. Siis, samalla alkanut pärjäämään huonosti kaikissa muissakin aineissa.

No, onneksi näin aikuisena voi itsenäisesti liikkua miten huvittaa. Ja onneksi olen kouluni jo käynyt. Sääliksi käy kaikkia muita mun kaltaisia ihmisiä jos nämä sekaryhmät otetaan laajastikin käyttöön.

Ja eihän se ole kiva jumppamaikalle kertoa menkkakrampeista kun poikia ympärillä.. ja miten vitussa poikia ja tyttöjä voi edes verrata? Ihan jo fyysisten ominaisuuksien suhteen pärjätään vähän eri tavalla eri asioissa.

Tää on kaikki osa tätä uuden maailman "sukupuoli on harha"-ajattelua. Ehkä poika onkin sisäisesti tyttö tai tyttö sisäisesti poika? Ja tyttöjen on tottakai saatava tehdä kaikkia poikien juttuja ja päinvastoin. Mitään sukupuolieroja ei ole.

Tai sitten tulee sellanen tytöt vs. pojat-tilanne. Sehän tätä maailmaa viekin eteenpäin.

Sitä miettii että tuleekohan mun elämään koskaan ihmistä joka oikeasti tuntee mut.

En usko että kukaan on koskaan tuntenut.

Ehkä jonkinlainen pintaraapaisu korkeintaan- jokin epämääräinen rykelmä erilaisia hahmotelmia mutta kokonaisuus on kuitenkin jäänyt hahmottumatta.

Uskon että monet ei tuntisi sitä ihmistä joka olen koneen takana... tai ylipäätään kaiken takana.

Olen ihmisenä jotenkin mielettömän käsittämätön. Suurin osa omista reaktioistani tulee yllätyksenä itsellenikin- ja mielipiteitä on suuntaan jos toiseen.

Saatan vaikka liputtaa kristinuskon puolesta ja seuraavana hetkenä nauraa ateistien jeesusvitseille- uskoen edelleen mutta tavallaan ajatellen, että vittu, onpa kristityt sitten tyhmiä.

Seuraavana päivänä taas rukoilen jne.

Vituttaa näin hajanainen identiteetti. Luulenpa että vähintään 90 prosentille mun ikäisistä on muodostunut jo aika vakaa käsitys itsestään- ja samalla muiden on helpompi heitä tulkita, ennustaa heidän käytöstään. Pitää heistä "omina itseinään" kun tietävät tarkalleen keitä he ovat. Tai, lähes tarkalleen.

Olen ehkä kaikkea yhtä aikaa ja samalla en mitään.

Olen altis muotoutumaan toisen mukaiseksi. Helposti matkin toisen eleitä, asenteita, puhetyyliä.... about kaikkea.

OKSETTAA tämä piirre itsessäni.. vai onko se piirre? Niin, enhän voi tietää kun identiteetti on jo alunperinkin täysi kaaos.

Tämän kaiken takia en tiedä millaiset ihmiset minusta pitäisivät.

Tämän takia on turvallisempaa olettaa ettei kukaan pitäisi.
Enhän edes itse tiedä millaisista ihmisistä minä pidän?

Kohta olenkin vankina oman pääni sisällä, täydellisessä
eristäytyneisyydessä.

viillellä itseeni.

Oonko liian vanha aloittamaan moista "harrastusta"?

Haluisin kirjoittaa jotain käteeni niillä viilloilla...

vaikka "forever alone"- kun kerta se on vähän niinkuin mun juttu ollut jo monta vuotta.

Hui kamala.

Jostain syystä ehdottaa maanpuolustusalaa. Jep.

Ei, ihan tutultahan tuo näyttää itseni tuntien.

En näin aseksuaalina suostu sitten seksiin ellen saa vastapalveluksena matkoja, lahjoja ja kivan omakotitalon.

Muutenhan aika järjetöntä- että mies vaan nauttii ja itse kärsin.

(*lähettää viestin telepatian avulla tulevalle miehelleen*)

Se on muuten jännä juttu. Teininä ei kuvaa saanut MILLÄÄN otettua ilman jonkunlaista huulten mutristelua. Se missä huulet oli eniten mutrussa oli yleensä se "paras" kuva.

Nyt kun koitan mutrustella ei siitä vaan tuu mitään. Huulet alkaa nykimään "vastaan" että ei, oot jo 25v, me ei suostuta enää!

Tosin, sillähän yrittää vaan peittää kasvojen lapsenomaisen pyöreyden. Nyt sekin on hävinnyt. En näytä enää lapselta. Ainoastaan aikuiselta läskiltä.

Mä oon alkanut ajattelemaan että narsistiäitejä on huomattavasti vähemmän kuin narsisti-isiä kaiken kuulemani ja lukemani perusteella. Tuleeko miehille toi itsekkyys ja paskamaisuus jotenkin vain helpommin, kuin luonnostaan?

Ehkä miehille ei vaan vanhemmuus sovi..

..ja siitäkin huolimatta että mies tarvitaan saamaan lapsi alulle ja olemme tottuneet ajatukseen "kahdesta vanhemmasta" joista toinen on mies ja toinen nainen?

Onhan niitä hyviäkin isiä, on on. Hirvittävän usein vaan kun kerron oman isäni olevan ja olleen karmea narsisti, nainen (ja joskus mieskin) kommentoi miten oma isäkin on samanlainen.

Ja sitten yhdessä nauretaan että "ohhoh mikä sattuma". :)