IRC-Galleria

Istuin eilen autossa kotipihan parkkipaikalla ja vaan itkin.
Itku oli jokseenkin hysteeristä ja naurun saattelemaa.

Mun päivät menee suunnilleen näin:
Herään. Menen koirien kanssa aamulenkille. Lähden töihin.
Tulen töistä kotiin. Menen koirien kanssa päivälenkille. Lähden koirien kanssa treeneihin.
Ja sama toistuu seuraavana päivänä, viikosta toiseen.
Se saattaa jonkun mielestä kuullostaa kovinkin tylsältä ja apaattiselta elämältä mutta siihen mahtuu todella paljon iloa. Suruakin. Isoja tunteita.

Koirat ovat siitä jänniä eläimiä, että ne rakastavat melkeinpä pyyteettömästi.
Ne eivät rankaise sinua virheistäsi vaan antavat jokaisella kerralla uuden yrityksen.
Sitä pitää ehdottomasti kunnioittaa. Se kannattaisi myös muistaa luovuttamisen hetkillä.
Koppis on yrittänyt todistaa sitä useita kertoja. Mutta koska se on useimmiten "VittuTänneSaatana", on todistelu ollut jokseenkin turhaa.

Minä (Koppis istuu pelkääjän paikalla): "Nyt jumalauta se on semmonen homma, että äitillä palo viimisen kerran pinna. Nyt loppu meidän perheen räyhäriiviön agilityura."
Samaan aikaan Koppis antaa "anteeksi että olen olemassa"- ilmeen. Ne jotka tuntee Koppiksen, eivät ole voineet olla huomaamatta tätä ilmettä.
Agilitykentälle päästyämme alkaa seuraava: Koira kiljuu, riehuu, haukottelee, lipoo huuliaan, repii, riuhtoo ja yrittää tehdä mulle puujalkaa. Se nimittäin osaa sen, se on harjoitellut.
Ja se on tehnyt tätä niin kauan kun ollaan treenattu. Lähemmäs puolisen vuotta.
Kun koira viimein rauhottuu, sen täytyy olla KOKO AJAN käskyn alla. Muutoin edellä mainittu alkaa, ja jatkuu treenien läpi.

Muut ryhmästä ovat mielestäni jo todella osaavia. Teemme jo vaikeahkoja ratojakin. Mutta syistä että, (tuskin tarvitsee enää eritellä) Koppiksen kanssa ei ratoja ole kauheasti menty. Riittää että sen kanssa mennään yksittäisiä esteitä niin VOLA, koira kuumenee alta aikayksikön.

Eilen olin päättänyt että en enää ikinä tule Koppiksen kanssa agilityä harrastamaan.
Kouluttajamme on kuitenkin sen verran positiivisella (?) tavalla hullu, että "pakotti" mut kokeilemaan rataa. Rata ei todella ollut helpoimmasta päästä ja sen voin sanoa rehellisesti.
Estelyistäni huolimatta jouduimme radalle.
Kun rata oli tehty, ei kentällä ollut yhtäkään raadeltua koiraa, ohjaajaa, lenkkeilijää, autoilijaa eikä mitään muutakaan. Radalla oli tasan yksi idiootti: minä.
Tuijotin koiraa ja koira tuijotti mua. Se oli vapaana. Mitä vittua? Miksei se karannut ja riehunut ja kiljunut kuten pienen harjakoirahirviön kuuluu?

Tässä vaiheessa korvissa alkoi humista ja nyökkäilin kouluttajan kommenteille vaikka todellisuudessa en kuullut/ymmärtänyt sanaakaan. Olotila muistutti shokkitilaa.

Joku joskus sanoi kun kirosin taas tätä koiraa:
"Sähän oot hehkuttanut ties kuinka kauan että miten hieno agilitykoira Koppiksesta tuleekaan."

Niin tuleekin! Ei tälläistä onnea voi saavuttaa kuin Kopula Populan kanssa. Tunne on sanoin kuvaamaton.