IRC-Galleria

Ihan solmussa. Totally fucked up, in a bad way!

Antaisitko anteeksi jos kertoisin, että tunteeni peitti jää?
Vieras katsoo minua peilistä nyt.
Se vieras ei nuku.
Se heräsi viereltäni varmempana kuin koskaan.
Se korjasi säröt, jotka niin kauan pistelivät.
Ja säröt se liimasi yhteen. Jäällä.
Antaisitko anteeksi jos tunnustaisin etten enää palaa?

On kiva pelailla!
Mulla tosin harvemmin on pokkaa pelailla toisten tunteilla.
En ole ymmärtänyt sitä, että ystävälle voi tehdä niin.
En ole ymmärtänyt sitäkään, että täysin tuntemattomalle voi tehdä niin.

Im a playa im a playa!

Kuinka moni lähtee peliin mukaan?
Aika vitun liian moni.
Sitten pidetään jälkikeimit.
Niissä turpaan saaneet itkee toisiaan vasten.

Come on, let's play, let's play!

Mä en jaksa enää olla häviäjien joukkueessa.
Ei mua ole pahemmin voittaminenkaan kiinnostanut.
On kuitenkin asioita joita voi hyväksyä ja asioita, joita ei hyväksy vaikka kuinka yrittäisi.
Mulla ei ole mitään syytä ottaa enää turpaan!

Aika on siitä hassu juttu, että silloin kun puristat pienet nyrkkisi yhteen ja suljet silmäsi.
Se ei liiku mihinkään.
Siinä on myös jotain outoa. Silloin kun makaat lattialla pimeässä ja toivoisit ettet kuule hengitystäsi.
Se ei liiku mihinkään.

Sitten on hetket.
Hetket elämässä, jolloin ymmärtää että aika on kiitänyt ohi.
Siitä ei ole jäänyt mitään muistamisen arvoista.
Ne ovat siitä kummallisia että me emme voi elää niitä kuin itsellemme.
Niistä ei ole jäänyt mitään muistamisen arvoista.

Hetkissä on aikoja jolloin ne sekoittuvat. Niistä tulee musta suuri vuori.
Ne eivät tiputa sinua. Ne jättävät sinut odotamaan.

Hetkissä ja ajassa on aina sama ongelma. Ne jättävät sinut odottamaan.

Ymmärrän jo paremmin ihmisiä, jotka viihtyvät töissä myöhään.
He katsovat aamulla rumilla väsyneillä silmillään kelloa. Se on aina saman verran.
He katsovat seuraavan kerran kelloa tunnottomilla silmillään. Se on aina saman verran.
Aikaa on kulunut mutta emme muista hetkiä ajasta.

Päätin katsoa kelloa tänään väsyneillä silmilläni. En muista siitä hetkiä.
Muistan vaan katsoneeni sitä.
Jos hetket ajasta eivät kulu tämän nopeammin, tiedän että silmäni väsyvät katsomaan kelloa.

Kun ymmärtää, mitä etsii, tietää että on koko ajan etsinyt mahdotonta.
Onni on meissä itsessämme. Ymmärtääksemme sen, tipumme kaivon pohjalle.
Niissä pohjissa muistamme itsemme. Olevamme elossa. Ja samalla niin kuolleita.
Ja tänään minä muistan itseni.

"talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut"

Tänään minä löysin itseni. Kaivon pohjalta.

Ensimmäinen "kalenteriluukku" avattu. Miten joku voi olla yhtä kultainen?

Mun rakas pikku Buddha. Kiitos iksu raksu poksunen!

Isänpäivänä minusta tuli ulos känkkäränkkä. Ilman Mikko Alataloa.

Hannah: "Voidaanko katsoa, jotain toista kanavaa?"
Minä: "Vittuako me mitään toista kanavaa saatana katotaan. Mun pitää olla turpa kiinni kun sä luet kirjaa, joten ole sä nyt saatana turpa kiinni kun mä katson salibandyliigaa!"

SSV oli siinä vaiheessa muistaakseni häviöllä Josballe. Koko pelistä en muistakkaan sitten mitään.
Siis muuta kun sen että Tiitu oli tosi ärsyttävän näköinen.

Jossain vaiheessa iltaa isi pyysi mua hakemaan Jonnan junalta, autolla 2 kilometrin päästä.
Mä olin ehdottomasti sitä mieltä etten tasan mene omalla autolla ja "miks aina mä jumalauta".

Jossain vaiheessa taisin pitää sitten puolen tunnin mykkäkoulun, jonka tehottomuuden huomattuani vaihdoin sen nenän kaivamiseen. Ihan vaan ärsyttääkseni broidia, joka vaan nauroi. Ei tehonnut siis sekään.

Oli aika istua isänpäiväillalliselle, jolloin mä pysähdyin pöydän päätyyn ja tiuskin että mun pitää taas varmaan heittää Jonna kotiin = en voi juoda viiniä tai olutta.
Hannah lupautui kuskiksi mutta viini olisi maistunut sen jälkeen muultakin kun siltä itseltään.
En ottanut viiniä.

Poistuin pöydästä kiittämättä. Kukaan ei huomannut vieläkään. Että kun vitutti.
ROJAHDIN sohvalle siksi että äiskä on aina kieltänyt sen, jottei siitä mene ne vieterit rikki.

Lopulta olin niin ärsyyntynyt, kiukkuinen ja vittuuntunut känkkäränkkä, että turvauduin viimeisinpään. TV:stä oli laitettu jonkinlainen isänpäiväkonsertti soimaan isänpäivän kunniaksi. Vaihdoin kanavan Suomi-Ruotsi lätkämatsiin.

Millä tavalla mua voisi käsitellä? Noh, niinkuin känkkäränkkää kuuluu käsitellä.
Otetaan tukasta kiinni ja annetaan kunnon tukkapölly, tietenkin! Mun isi on kuitenkin sen verran kultainen ja sivistynyt ettei tehnyt tätä. Luovutin mä lopulta, mut se on sivuseikka tässä tarinassa.

Ymmärsin että anteeksianto on vaikeinta.
Helppo jatkaa eteenpäin mutta miten unohtaa rikkomukset, joita on tehnyt ja joiden kohteeksi on joutunut?
Pahinta sen sijaan on myöntää itselleen että ne rikkomukset ei ikinä katoa. Ne joko suurentuvat tai katoavat pieniksi näkymättömiksi. Mutta siellä ne ovat vaikka et niitä näkisikään. Silloin sinun täytyy myöntää itsellesi että et joko uskalla tai et halua katsoa.
Helpointa on sen sijaan kostaa. Se on yhtä aikaa pelottavinta.
Kosto on suloinen mutta noidankehä sen sijaan ei.

Tiesittekö, että Fiji saarten ihmiset unelmoivat joka päivä saavansa puhdasta vettä juodakseen? Tiesittekö, että samaan aikaan samaiselta saarelta lennätetään tuhansittain pulotettua vettä Jenkkilään myytäväksi. Ja tiesittekö, että jenkit maksavat siitä vedestä 5 dollari pullolta?

Että se siitä meidän vitun pienten ihmisten vitun suurista ongelmista!

Ja ymmärsin ettei ole aikaa.
On vaan hetkiä, jotka koetaan.
Ei se tarkoita sitä ettei tarvisi herätä huomenna 7:00.
Sitä se juuri tarkoittaa.

Yöllä heräsin unesta, jossa mummi ravisteli mua niin että sattui.
Sillä sileän keittiönpöydän äärellä, jossa oli kahvipannun polttama jälki.
Siinä pöydän uloimmassa vasemmassa reunassa.
Siinä unessa tuoksui mummi ja ne keittiön tuolit olivat edelleen vihreät, muoviset.
Ja se kukka kutitti niskaa, eikä siihen saanut koskea vaan sille piti puhua.
Siten se olisi ehkä lopettanut.
Mutta mummi oli vihainen siinä unessa.
Ei kuunneltu Sävelradiota eikä piirretty arabialaisia hevosia niillä ärsyttävillä vahaliiduilla, jotka aina jäivät paperiin kiinni.
Nyt ne muoviset räsymatot pistelivät ikävästi jalkoja vaikka ennen niille oli mukava heittäytyä makuulleen. Ja matka siihen mummin ovelle oli aivan liian pitkä. Sille samaiselle ovelle, josta oli ovikellon kupu tipahtanut pois ja, josta mummi aina valikoi vierailijansa ovisilmä apunaan.

Mä luulin että olin unohtanut mummin syövän väsyttämät silmäpussit. Ja olemuksen, joka koostui jokseenkin huvittavasta punaisesta collegepaidasta. Kylkiluut törröttivät niin että jääkiekkojoukkue Chigago Bulls:n kulunut logo hukkui niihin.
Vaan ei. Se on syöpynyt mieleen kuin rutto. Jännä, että se tekee niin voimattomaksi ettei jaksa edes kastella anopinkieltä. Sitä ainoaa anopinkieltä, josta vaan piti pitää huolta, ja itsestään. "Älä tyttö polta itseäsi molemmista päistä"...