IRC-Galleria

Rakas päiväkirja.
Olen lähiaikoina laiminlyönyt sinua.
Valehtelin.
Olen laiminlyönyt sinua jo pitkän aikaa.
Valehtelin myös siinä toisessa asiassa.
Olet melko yhdentekevä minulle. En voi millään muotoa myöntää olevani läheisessä suhteessa irc-galleriani päiväkirjaan. Mutta tietty kummallinen vastuuntunto asiassa nostaa päätään.
Vitut. Tylsistyminen. Voisi tännekin joskus jotain.

Nyt kun muodollisuuksista on päästy, voidaan keskittyä oleelliseen, eli sisältöön.
Vai voidaanko todellisuudessa väittää, että päiväkirjassani oleellista on sisältö? Tai muodollisuuksista päästyn yli? Ehei! Samaa paskaa tämä on yhäkin. Ja kaipa minä ennenkaikkea panostan siihen, kuinka minä kirjoitan ja millaista kieltä käytän, ja viittaan kintaalla sisällön monimuotoisuudeen.
Ollakseni inhottavan rehellinen, juuri nyt keskityn enimmäkseen käyttämään kirjoittaessani noin yhdeksää sormea aiemman nelisormijärjestelmän sijaan. Hidasta aluksi, mutta oudon kiehtovaa.
(Eikä tuolla vasemman käden peukalolla voi oikeasti tehdä mitään järkevää.)

No jopas taas karkasi kielen väkivaltaiseen ottamiseen. Ajatuksen virta jaksaa pysyä itselle kiinnostavana hetken aikaa, mutta kai minun pitäisi yleisöystävällisyyden nimissä keksiä jotain oikeaa kirjoitettavaakin. Aihe. Punainen lanka tämän kaiken keskelle! Enkä ihan vähää itseltäni vaadikaan.
Ah, päiväkirjani. Tunteideni tulkki! Henkinen seinäkirjoitukseni! Minun täytyy tunnustaa, ja vuodattaa sinuun mieltäni pitkään vaivannut tosiasia. Osaan pallotella pitkään olemattomalla ajatuksella. Osaan pitää asemat hallussa, mutta joukkojen strateginen siirtely on mystistä ja vaikeaa. Säveltäessä minun on vaikea päästä riffistä seuraavaan. Kirjoittaessa keskityn yhden skenaarion kuvailuun, suuren taustajuonen jäädessä vähemmälle. Suhteissa inhottavaan sukupuoleen osaan (no, joissain tapauksissa) puhua, mutta tunnustan täyden kyvyttömyyteni minkäänlaiseen etenevyyteen.
Elämässäni! Matka maineeseen! Kunniaan! Kuolemattomuuteen! Mihin on kadonnut jatkumo? Intohimo! Ah, elämäni valo, taide ja... harhailen. Minun piti keksiä aihe, mistä kirjoitan teille, rakkaat lukijat.
Mitä aiheen pitää koskea? Mitä päiväkirjaan kirjoitetaan? Yleensä kai päivän tapahtumia. Syviä mietteitä toisinaan. Vaan minähän olen aina ollut tietynlainen anarkisti, mitä tulee siihen mitä on ollut tapana tehdä tai mitä tekemän kuuluu. Aina pitää jollain muotoa saada huomiota ja päästä pätemään. Tehdä eri tavalla. Olenko siis ernu? Lasketaanko minut tämän ihmisjätteen joukkioon? Hyvät ihmiset! Rukoilen! Älkää tehkö sitä minulle! Teen vaikka mitä! Tiskaan! Leivon! Talvirenkaat vaihdan autoihinne! Keksin vieläpä aiheenkin!

Talvirenkaat.
Perkele. Tänään oli jäätä tiellä. Päivällä länpötila oli Äänekosken keskustassa 2,5 celsiusastetta, ja siitä taisi tipahtaa nollan alapuolelle. Moni autoilija oli helisemässä. Itkukin saattoi päästä upouuden Citroënin ottaessa reitin kohti periferiaa, viitaten kintaalla kuskiparan epätoivoisille yrityksille kääntää rattia. Ihmisparka on hukassa, kun ote todellisuudesta lipsuu. Hallinta pettää!
Ei minulla. Minä vaihdoin kesärenkaat talviversioihin jo ainakin kaksi viikkoa alkua kohden. Kyllä kelpasi tänään lasketella kuolemalle nauraen 2000-luvun eurooppalaisautojen hautausmaaksi muuttuneita maanteitä pitkin. Iloisesti kiiti natsirakettini hopeisen (vähän pinttyneen) nuolen lailla milloin kohti Sumiaisia, milloin sieltä pois! Oli totisesti ilon päivä talvirenkaiselle autoilijalle. Luetaan: Jemolle! Muahahaha! MUAHAHAHA! HAAA HAA HAA HAA!
Vielä pitäisi käydä tarkistamassa rengaspaineet. Vähän välillä heittää. Vaan kun on niin laiska. Vasta olen tonnin ajanut noilla renkahilla, jos sen vielä tässä ehtii.

Noniin! Arvoisat lukijat! Oliko siinä aihetta! Oli! Kyllä se kävi päivän tiedotuksesta! Varsin konformatistisesti vieläpä. Kirjoitinko tuon sanan nyt ihan oikein, siitä en tiedä. Mutta päiväkirjamerkintä alkaa olla melkolailla ns. pulkassa. Jollei näin hieno kelpaisi jopa aitoon Stiga® rattikelkkaankin HAHA HAHAHA HAHAHAHAA HAA haa.

-Don Jemo

PS. "Nukkuminen ja syöminen ovat maailman kaksi parasta asiaa" sanoi joskus Nupa. Se mies on profeetta.
PPS. Pistän liitteeksi ihmisille hämmästeltäväksi kuvan Laurin minulle tekemästä Afrikan muotoisesta pizzasta.

Jemo on 21 vuotias läski hippi Sumiaisista. Lauantaina se muuttaa Jyväskylään, mutta koska kaupungit imee persettä, se karkailee vähän sinne sun tänne. Siltä loppui sivari kuukausi takaperin, eikä sillä ole ollut yhtään hetkeä vapaa-aikaa siitä pitäen.
Jemolla on kaksi bändiä. Enter the Pain ja Rogue Angel, aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisessä se loukuttaa bassoa, jälkimmäisessä takoo rumpua. Rumpuja se on tehnyt pidempään ja sen se osaa parenmin. Jemo myöskin laulaa taustat ja vapaa-aikanaan harjoittelee stemmalaulantaa sekakuorossa. Aika hintti harrastus mutta minkäpä teet, sanoivat jo kreikkalaiset paitsi etteivät puhuneet suomea kerta.
Jemo ei ole kauhean komea, mutta se ei juo alkoholia. Se lukee ja on vähän rasittava mutta suuren osan aikaa ihan sympaattinen tyyppi. Nössöhän se, ei siitä pääse mihinkään.
Ei se juuri muuta tee. Syö ja hengittää. Tykkäilee musiikista, muttei oikein uskalla elää. Se jäi oppimatta, mutta pärjäähän ilmankin.
Ota Jemo hoitoon. Se on pahan burnoutin partaalla ja kaipaa haleja ja teetä ja hellyyttä.
Yhteydenotot managementin kautta pikkukakkosen osoitteeseen.

So long, suckers. 0

Moi. Mun nimi on Jemo. Oon sivarissa. Hajoan aamuihini. Isosti. Isosti.
Mulla on ollut niin tylsää, etten ole keksinyt edes mitään uutta sanottavaa.
Ja niin tylsää, että päättelen sen olevan julistamisen arvoista.

Kerpelation.

-Jemo

Laskin jäljelläolevan palvelusaikani tänään ensimmäistä kertaa.
Jäljellä olevia aamuja 156 kpl (palvelus loppuu 31.8.2007)

Hajottavaa tästä tekee sen, että HSL-lomapäiviä käytetty 149kpl.
Jos en olisi joutunut lykkäämään itse työpalvelun alkua puolella vuodella, nyt olisi viikko sivaria.
Viikko sivaria. Viikko sivaria.
Viikko.
Sivaria.
Sivaria
sivaria
sivaria
sivaria.

Viikko.

KESÄKESÄKESÄKESÄKESÄEKSÄKESÄ!
Kesäeksä? Hö.

Loppuiko Kettuselta jutunaiheet?
Onko hän sortunut raittiuden polulta päihteiden valtatielle?
Vannoutunut kasvissyöjä repäissyt nakkipaketin auki?!

Valitse yksi kolmesta. Voittaja saa raippoja.

-say J! say E! say M! say O!

Huomenta, raskas päiväkirja. Tänäaamuna Jemo ei toimi. Maailmaan on yön aikana asennettu kaikkea fyysisen ja olemassaolevan materian liikettä hidastava verkko. Ajatustoiminta juoksee kuin mississippi.
Loma teki "Elvikset." Varmoja näköhavaintoja on tehty. Ehkä.
Tulisi edes kipeäksi, kerta. Liian hyvästä immuunijärjestelmästäkin saa kärsiä!

-Jimbo

Kettunen pitää:
Se hetki, kun juuri on menossa nukkumaan, ja seisoo vielä sängyn vieressä.
Kun johonkin tulee valoa semmoisesta paikasta, mikä ei näy sinne missä itse on.
Jos on ollut pitkään nälkä, ja saa aurajuustoa ja punajuuria ja ehkä perunaa.
Löytää sen soinnun, mitä on pitkään etsinyt.
Löytää sen soinnun, mitä ei osannut edes etsiä.
Saa jotain valmiiksi ja se on hyvä (liian harvoin).
Paljasjaloin kaikki on reteempää.
On samalla aaltopituudella jonkun kanssa.
Karoliina.

Kettunen ei pidä:
Tummoisesta ylläluetellusta mukatunteellishienosta hippipaskasta jolla korostetaan omaa erinomaisuuttaan.
Itseironisesta postmodernista mukaälykkäästä vuodatuksesta.
Angstista.

Tänä päivänä, ja edellisen illan mittaan, olen käsin pyöritellyt ja valmistanut 50 kappaletta (joista yksi todettiin vialliseksi ja toinen hajosi) sinisiin muovipusseihin pujotettuja kädensijallisia sanomalehtimyttyjä liikuntavälineiksi Telakkakadun koululle. Operaatio oli pitkällinen ja vaativa. En tahtoisi puhua siitä enempää, sillä muistot arpeuttavat mieleni. Sanonpa vain, että nyt Suomella on jotain, mistä itänaapuri ei osaisi edes uneksia. Viva la revolucion!

Nöyrin Isänmaan Palvelijanne
Jemo Kettunen

Tänäaamuna sain tuntea isänmaallisuuden nousevan punaisena kuohuna suonissani. Olin saanut armolliselta esimieheltäni, välikädeltäni isänmaallisen palvelukseni suorittamisessa, epäsuoran komennuksen tyhjentää pahvikärry koulun takapihalla sijaitsevaan kierrätyspisteeseen. Kärryt olivat kuin huojuva pisan torni, kuin kadonneen miehuuden fallossymboli tänä nykyisen raihnaisuuden ja rahan vallan aikana! Täynnä poisheitettyä ja toisarvoista eilisen tärkeää pakkausmateriaalia.
Aloitin vaativan työni suunnittelemalla operaation jokaisen vaiheen tarkkaan. Yksityiskohtaisesti. Ensimmäinen vastoinkäymiseni saapui liian ahtaan oven muodossa. Perdön! Kirottua! Ovi ei mahdu auki valtaisan pahvikuormani ansiosta!
Keskolta varastettu kuormakärry osoittautui kuitenkin ovenkarmia vahvemmaksi. Hahaa! Oppivatpahan! Uljaan voitokkaasti ohjastin kuljetusvälinettä pitkin koulun käytäviä. Nauroin kuolemalle vastoin kasvoja! Haa! Katsokaa sivaria! Tehkääpä itse jotain isänmaanne puolesta!
Löysin matkanvarrelta itselleni apurin, urhean Tonin, jossa yhdistyivät sekä Rosinanten että Sancho Panzan parhaat ominaisuudet, tuon salskean nuoren uroon, ruskean orhini, joka pyyteettömästi saapui avaamaan minulle hissin ovet. Tämä oli etu, joka saavutti suunnatonta ennakkomatkaa suunnitelmani deadlineen nähden. Minun ei tarvinnut uhmata koulun portaita, ei nauravia keittiöntätejä eikä hirmuista yläasteelaisten laumaa! Suoraan alakertaan! Näin kävi metallikopin tie läpi koulun kerrosten, mukanaan minä ja kuormallinen pahvia.
Saavuin alakertaan, jossa Toni oli minua vastassa. Hän avasi minulle ovet ulos asti, ja vaikka jouduin vääntämään ja kääntämään kesko-kärryn raihnaisia pyöriä koulun säälimättömiä kynnyksiä vasten, selvisin ulos. Vahingoittumattomana.
Tässä kohtaa kohtalo puuttui peliin. Ukko ylijumala taivaissa katsoi alas valtaistuimeltaan, ja osoitti minua sormellaan. "Haa! Kauton akan poeka rupijoo julkiaksi! Voan katotaanpa mitenkä käy!"
Alamäessä pahvikuorman kiinnitys antoi periksi, ja lasti levisi pitkin takapihaa! Kostea tuuli painoi mielialani entistäkin alemmas. Otasni madaltui, veri pakeni ohimoiltani ja tunsin, kuinka sisältäni kumpusi ärräpäiden sekalainen joukkio, joka pyrki vulgaaristi ulos huuliltani. Kestin kuin mies, ja vain alun toistakymmentä rietasta sanaa pääsi pakenemaan sanaisesta arkustani.
Kokosin itseni ja lastini pala palalta. Hitaasti mutta varmasti osoitin itselleni, esimiehelleni, ja taivaiden jumalolennolle, että minut on tehty suomalaisesta rehellisestä miehestä, eikä mistään eteläeurooppalaisesta vehnäsestä! Crom! Ryhdyin työntämään linnoitustani halki puhkiroutineen betonipihan ja sen hiekkaisten syvänteiden. Pyörät eivät pyörineet, jalat eivät tahtoneet kantaa, eikä ajatus kyennyt enää pyörimään tilanteen tasalla. Mutta saavuin, sentti sentiltä, metri metriltä, kohti ulkonemaa rakennuksen seinässä, jonka sisällä tiesin sijaitsevan pahvinkeräyspisteen. Se tulisi olemaan suoraan paperilaatikon ja sekajätelootien välissä. Matka ei olisi enää pitkä.
Kohta osoitti jälleen karmean kyntensä, ja nauraa räkätti julman säälimättömänä mitättömäksi osoittautuneelle suunnitelmalleni. Olin unohtanut takin sisälle! Tai oikeammin, olin arvioinut ulkoilman celsiusasteet fahrenheitin asteikolla, mistä johtui sen hetkinen hypoterminen olotilani. En antanut senkään lannistaa itseäni. Olin tullut tänne asti, veisin tehtäväni loppuun. Vaikka se veisi henkeni, lauluääneni, ja uskollisen palvelijan isänmaaltani.
Viimein sain tyhjennettyä pahvikuorman oikeaan osoitteeseen, eivätkä korkeammat voimat enää osoittaneet minulle vihamielisyyttään. Päinvastoin, kenties tunsivat jonkinlaista myötätuntoakin minua kohtaan!
Ovet aukenivat minulle helposti. Sain kärryt mahdutettua omin neuvoineni sisälle hissiin. Pääsin ilman onnettomuuksia takaisin monistamoon, ja asetin kärryt paikalleen, kuten tiesin minun täytyvän ennemmin tai myöhemmin tehdä. Isänmaa oli jälleen voitokas. Oi Suomi! Sun aikas vielä koittaa!
Näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen selostukseni. Poistun etsimään lisää innoittavia ja esimerkillisiä tarinoita kerrottavaksi isänmaallisen palvelukseni ikeestä. Ehkä ensikerralla kerron teille Telakkakadun koulun kellarissa väijyvästä Säikäytyskoneesta! Ehkä en! Vain kohtalo tietää, syökö tuo epäluoma konehirviö minut ennen Seuraavaa Kertaa. Sama lepakkoaika. Sama lepakkokanava. Kettunen kuittaa.
Ugh.

- Teidän nöyrin siviilipalvelusmiehenne, Jemo