IRC-Galleria

Kuinka suureksi viha voi muuttua. Ei kauhean suureksi. Lopulta tuntee vain tyhjää ja kylmää. Kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää, onneksi. Välillä tuntuu ettei kavereitaan pystykään valitsemaan. Aina ei ole mahdollisuutta siihen. Kaikissa sosiaalisissa tilanteissa on ihminen jota en kestä. Ainakin melkein. Se on aika kuluttava tunne. Oon kyllä hyväksyväinen mutta välillä tekisi mieli sanoa että painas soppakulho päähäs ja huku puroon.

'Vanhemmiten' oon tullu myös töykeämmäksi. En pidä siitä. Yleisesti moikkailen tutulle kuin tutulle ja vaihdan nuo alla olevat ja hyväksi havaitut (!!) puheenvuorot. Mutta jotenkin jähmetyn tietyissä tilanteissa. En moikkaakkaan kaikille ja se tuntuu todella koppavalta ja idiootilta. "Ei aikuiset käyttäydy näin", huutaa omatuntoni. Joskus nk. töykeyteni voi johtua yksinkertaisesti liian aikaisesta aamusta (klo 5:55 aamulla kommunikointi on toisinaan vaikeaa, töissäkin. Onneksi olen tehnyt töitä erään vanhemman naisen kanssa joka on antanut boostia reippaudelleni - back to my normality?) tai hurjasta keskittymisestä. Olen kova tyttö keskittymään.

Ajattelen paljon asioita. Ajattelen turhia asioita. Spekuloin. Voivottelen (en siis itseäni vaan joitain tai jotain). Saatan jopa katua. All for nothing. Ajatukseni juoksee toiseen nopeammin kuin pystyn sitä ikinä kenellekään selittämään. Ahdistaa kun tuntuu että kenenkään muun ajatukset ei harhaile. Järkyttävä morkkis sunnuntaiaamuna vaikkei olisi muuta kuin pitänyt hauskaa. Paha mieli kun ei ole varma ymmärtääkö toinen, mitä tarkoitan. Olen silti varmasti ikuinen optimisti. En kestä pessimismiä. En todellakaan kestä. Pidän sitä energian hukkaamisena.

Mulla on tosi harvoin tosi paskoja päiviä. Siis tosi tosi harvoin. Eilen oli. Tänään taas aivan päinvastainen tunnelma. Oli todella hyvä päivä, kaikin puolin.

Muuttoon jäljellä vielä kolme kk ja kaksi päivää. ja tätä tavaraa on aivan saatanasti! Mihin laitan tämän kaiken? Kyllä pessimisti keinot keksii.