IRC-Galleria

...että oli kevät ja lämmin ja aurinko paistoi ja kukat olivat nupullaan ja lumi oli jo sulamassa.

Miksei aina voi olla kevät yhyy.

Jumankvita ku tuli tossa mieleen että mitä tänne piti kirjottaa mutta ku ehdin jo unohtaa. Käykö muillekin joskus näin arjen harmaassa virrassa?

Mun mielestä kerran vuodessa pitäisi olla semmonen päivä, jolloin kaikki ihmiset saavat ostaa rajattomasti vapaasti räjähteitä ja pamauttaa ne missä haluaa, vaikka lumihangen sisällä, toisten ikkunoiden edessä tai korvien äärellä, ja voisi niillä räjähteillä vaikka käydä leikkisästi sotaakin eri ryhmien kesken.
Tätä päivää voisi niittää vaikka Talvisodan muistopäiväksi.

Nyt loin postmodernin kannanoton viestintään, valtaan, elämään ja yhteiskuntaan, tiukasti ja tarkasti pysyen pois monomediaalisesta ja origokeskeisestä kirjallisesta itseglorifoivasta akateemisesta masturbaatiosta, jonka intertekstuaalisuuden alkulähteistä (semiotiikasta puhumattakaan) ei sen luoneella tuottajalla (ja, älkää erehtykö, hyvät lukijat, käytän tätä sanaa sen kaikista sävyistä mahdollisimman halventavassa) ei ole pienintäkään aavistusta, sillä kirjallisuus on kuollut jumalan kanssa, tai ehkä kumpikaan ei koskaan ollutkaan, toisaalta silläkään ei tunnu olevan minkäänlaista merkitystä, mistä huolimatta kuitenkin lopulta elämme pseudovisuaalisuuden kyllästämässä relativistesti antropomorfisessa mikrokosmosmaailmassa vailla suuntaa, vailla tarkoitusta, mutta silti sitä alati janoten, minkä tajuaminen on masentavaa, joten tyydyin heittäytymään virran mukana lainehtivaksi lehdeksi - sillä siten voin sentään piirtää omat aallonharjani veden pintaan ja määrätä niiden suunnan - ja valitsin ilmaisukeinokseni uuden ja vanhan, viktoriaanisen maailman murroksen vaiheilla synnytetyn viihdemuodon, sarjakuvan: mikä kuvaisi paremmin nykyajan kokijan sirpaloituneeksi särjettyä maailmankuvaa ja -katsomusta kuin peräkkäinen hetkellisten, vain näennäisesti toisiinsä liittyvien surrealististen kuvaotosten sarja, sillä siinä on tulevaisuus; elokuvaa ei nykyään (tänään) arvosta enää kukaan, mutta huomisesta en voi sanoa sitäkään.

http://www.kolumbus.fi/ville.vasara/matti.gif

Mietin tässä, että olisi hyvä, jos arki ja juhla vaihtaisivat keskenään paikkaa.

Tänään onkin vuorossa vieraskynä, koska nimeltämainitsemattoman valtakunnallislehden mielipidepalstalla kiteytettiin kaikkia koskettavan terveydenhuoltokysymyksen tärkeimmät pointit niin hyvin.

Julkaisen jutun poikkeuksellisesti nimimerkillä ja lyhennettynä sekä hieman mukailtuna.

"Kyllähän 120-kiloinen syö tuplamäärän kuin 60-kiloinen ja tuottaa elämänsä aikana veroja valtiolle tuplamäärän normaalipainoiseen verrattuna, mistä riittää varmasti myös hänen sairauskulujensa hoitoon.
Millä tuo 60-kiloinen maksaa mahdollisen sairautensa hoidon, vai onko hänellä suurempi oikeus sairaudenhoitokulujensa korvaukseen, koska hän on taikka siis pikemminkin ei ole läsö?"

nimim. KUKA MAKSAA JOS SYÖN MAKSAA?

En kestä sitä että maailmaan tulee aina ja ihan koko ajan jatkuvasti uusia ihmisiä! Miksei syntyvyys voisi tapahtua vaikka aina 20 vuoden välein? Tai miksei tajuntaa voi siirtää toiseen kehoon tai nettiin niin ei tarvisi kehittää uusia ihmisiä! Riittäisi rahaa ja rikkaiden huveja kaikille!
Ihmisten olisi pitänyt loppua omaan sukupolveeni! Huonompaan on vaan menty!

Koulussa huomasin erään pojan haisevan erityisen oudolle. Tähän aikaan vuodesta kouluissa toki alkaa haista joka puolella lasten tali yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, mutta tämä kiinnitti huomioni.

Haju oli makeahko, sinänsä luonnollinen mutta kuitenkin kummallinen ja epämiellyttävä. Se loi ajatuksen yksilöstä, joka kierii iso virnistys naamallaan ja silmät suljettuina isoäidiltä saaduissa, herneiden ja suolistettujen lintujen täyttämissä homeisissa tyynyissä ja iskee niillä vähän väliä lempeästi itseään ja heittelee niitä päälleen. Hänen hiuksensa hinkkautuvat Singerin polkutoimisella ompelukoneella kursittua hirvennahkapatjaa ja karhunlankapeittoa vasten, rasvoittuvat ja alkavat lopulta jähmettyä sekaisina paikoilleen hänen jatkaessa irstailuaan ullakkohuoneessa.

Huomasin tämän itiömäisen hajun kun poika silmäili minua omalla omahyväisellä hymyllään koulukirjojensa yli ja muistin hetken muutaman viikon takaa, jolloin hän vaikutti kovin loukkaantuneelta, kun huomautin hänen hiustensa olleen rasvaiset.

Hämäännyin enkä oikein osannut keskittyä enää muuhun kuin siihen hajuun, mutta se ei loppunut vaikka kuinka toivoin.

Nyt on mieli maassa niin kuin masennukseen kuolleen kilpikonnan perse.

Dyyni-leffassa sanottiin, että alku on herkkää aikaa. Se oli mun mielestä hyvin sanottu. Siinä elokuvassa on sinisilmäisiä ihmisiä, jotka kesyttävät värinästä kiihottuvia hiekka-aavikolla myllertäviä jättiläismatoja. Kesyttämisen jälkeen niillä lähinnä ratsastetaan. Sitten siinä on kanssa läski pahisparoni, joka leijuu kieppuen ilmassa ja räkättää naurua. Nämä asiat siitä teoksesta muistan parhaiten. Samankaltaisiin tunnelmiin haluaisin päästä tällä päiväkirjalla.