IRC-Galleria

Minä olen nyt suhteellisen kauan taistellut itseäni vastaan. Ja kuinkas kauan näitä päiväkirjoja on saanu kirjotella? Emmää muist, mut the point on, että jos vain on mahdollisuus mennä aukomaan päätään johonkin, missä muut vain voivat seurata, minä en voi millään vastustaa kiusausta. Ihan sääliksi käy, kun ajattelee.

Ja jos vain tunnette minut, tietätte aivan tasan ja tarkkaan, että minulla ei ole mitään itsekuria. Miten miljoona ja taas miljoona kertaa olen päättänyt, että nyt karisee läskit ja kalorit palaa, mutta siellä mää röhnötän, huoneeni sohvalla ja mutustelen tyytyväinen ilme valkealla naamallani jotain vanhoja pipareita, jotka paniikissa onnistuin löytämään kaapinperältä.

Ja Kirsi hoi, muistat varmaan kuinka miljoona kertaa ollaan kesällä suunniteltu, että nyt poljetaan Lahdenperään tuhat ja sata kertaa ja uidaan vielä monta tuntia ja siinä välissä vielä rusketutaanki. Sä, Kirsi ehkä rusketutki, mutta miten se vaan aina on niin, että kun koulu taas syksyllä alkaa, mä olen hipiältäni aivan yhtä valkoinen ja sinne Lahdenperäänki on poljettu ehkä kerran ja uitu pari minuuttia ja saunottu loput tunti, ku merivesiki ihan saa*anan kylmää.

Sitä on niin helppo huijata itseään. Tahi en mää teistä tiedä, mutta mun on ainakin helppo sanoa itelleni että "Njaah. Meijän vaa'assa on varmaan jotain vikaa. Kyllä se parikka kilolla ainakin heittää..." Ja voila, mähän olen laihtunut sillä yhdellä komealla viidentoista kilsan uimareissulla ja sillä viidentoistaminuutin karkkilakolla, joka onnistui kestämään siihen asti, kunnes äiti tulee töistä mukanaan pussillinen uunituoreita berliininmunkkeja.

Tämä tietty antaa minusta sellaisen kuvan, että olen ylilihava, pirun saamaton pullahiiri. Ja jo nyt tossa pullahiiren kohdalla Kirsi nauraa tuolla naamaansa irti. Juujuu, kyllähän Elinalle aina pulla maistuu juu. Mä en tietääkseni ole ylilihava ja siitä pirun saamattomastakin voi olla montaa mieltä. Tai vähintäänkin kahta. Sitä, mitä äiti on mieltä, eli olen aivan järkyttävän laiska, kun en joka päivä jaksa desinfioida huonettani ja katso vatupassilla, että sänkyni päiväpeitto on varmassi tasainen, kun taas minä olen sitä mieltä, että jaksan suorittaa asiani ainakin melko reippaasti. Noniin. Näettekö? On sitä aika helppo huijata itseään eikö vain?

Nyt tähän ilmesesti tarttis keksiä vielä joku oikein näpsäkkä lopetus. Jos kukaan on edes jaksanut lukea loppuun saakka. No aplodit teille, jotka olette ja toiset niille, jotka siirtyivät suoraan näpsäkkään lopputeksiini. Kannattaa sitä nyt ainakin jotain lukea.

Eli päädyn siis siihen tulokseen, ettei kannata asettaa itselleen (eli minulle) juurikaan tavoitteita, sillä saatan itseni kuitenkin, jollain tavalla kiusaukseen. Eli, jos hiljaa, vaivihkaa huijaan itseni tekemään itselleni hyviä asioita, enkä suinkaan päätä suinpäin vaikkapa vähentää karkin syöntiä, se voisi jopa onnistua. Olenhan niin hyvä huijaamaan itseäni. Voisi jopa toimia. Kokeilkaa tekin.