Käännyn aseman koululta rautatietä ylittävälle sillalle.Ihmisiä purkautuu punavalkoisista lieriöistä muurahaisten tavoin.Kollektiivisen älyn kulminoitumispiste.Nyky-yhteiskunnassa vain liike on tulosta.Hai tukehtuu jos ei pysy liikkeessä.Katselen sivusilmällä ensimmäistä aaltoa,joka rynnistää ylös asemarakennuksen portaita.Kasvoilta kuvastuu ikiaikainen laumakäyttäytyminen.En kuule askelten kumua porraskongissa.Värähtelyn tuntee jalkapohjissa.
Käännyn ja kävelen kohti sillan toista päätä.Ohitseni rientää kiireisiä ihmisiä.Kävelytyylistä ja ryhdistä voi päätellä paljon.On niitä,ketkä eivät halua ohittaa muita,on niitä ketkä eivät halua muiden ohittavan ja niitä ketkä näkevät eteenpäin näkemättä mitään.Joku käyttää liikaa halpaa partavettä.Suuhun kihoaa kitkerä sylki,mutta en viitsi sylkäistä.Alhaalla joku saattaa kokea kouriintuntuvaa alemmuuden tunnetta liiankin konkreettisesti.
Edessä siintävä ikivanha järjestötalo muistuttaa menneistä ajoista.Kummallinen reliikki,jostain unohtuneelta aikakaudelta.
Valo taittuu peililasien läpi värjäten maiseman punertavalla valolla.Asetelma muuttuu.Maailma huokaa ja aika hidastuu.Taustamelua ei ole.On vain hetki.Syksyn lehdet hehkuvat keltaisina,auringon lasku karvaan punaisena,taivas kirkkaan sinisenä.Värit voi tuntea.
Hän pysähtyy.
"Kaunista."
"Niin on."
Kuka hän on.En näe,koska laskeva ilta-aurinko häikäisee.Kuulokkeet ovat vaiti.Kappale vaihtuu.Uusi sointujen virta tunkeutuu tajuntaan.Kappaleessa naishenkilö vakuuttaa taivaan olevan avara ...Maailma palaa takaisin radalleen.
Nyt jo vähän hymyilyttää....
;)