IRC-Galleria

Tiedättekö te sen tunteen? Te kolme, jotka ainakin luette tämän. Sellainen tunne, kun mikään ei vain toimi. Sen tietää, että olisi tekemistä. Se ajatus takoo aivokuorta kuin pieni, mutta erittäin terävä kirves. Olisihan tuolla sata ja yksi työtä tekemättä. Mihinkään ei vain osaa tarttua. Sitä kiertää ympyrää, niin henkisesti kuin fyysisestikin. On kuin liian pieneen häkkiin suljettu eläin.

Sitten kaikki romahtaa. Se alkaa aivan pienestä. Lautanen putoaa tai rannerengas menee poikki. Lumipalloefekti on kuitenkin väistämätön näinä hetkinä. Pian sitä huomaa olevansa mitätön nyyhkyttävä kasa nurkassa. Kaikki, mitä ikinä yrittääkään tehdä, valuu käsistä maahan kuin puhdas vesi. Epätoivo valtaa mielen ja ruumiin, naulaa jäsenet lattiaan ja valuttaa verta sille kalliille persialaismatolle.

Kyllähän te sen tiedätte.

Sitten tapahtuu ihme. Jos lumipallo lähti aivan pienestä, on ihme jopa siihen verrattuna aivan mitätön. Mieli ampaisee kuin raketin ja luotijunan epätoivoinen risteytys sinne kuuluisaan seitsemänteen taivaaseen ja parhaassa tapauksessa jopa sen yli. Ihme saa kaikki äänet (jopa tuon epävireisen kitaran ja kärsineen moottorin) kuulostamaan maailman kauneimman linnun laululta ja silmät saavat yllättäen pinkit suodattimet.

Koko elämä muuttuu hetkessä. Tämä on vuoristorataa, yhtä saatanan rasittavaa vuoristorataa. Ensin sitä viiltää ranteet auki ja seuraavaksi juoksee pihalle halaamaan puita laulaen samalla Yellow Submarinea.

Toiset kutsuvat sitä elämäksi. Jotkut nerot kutsuvat sitä murrosiäksi (jos siihen on luottamista, vanhempani todellakin taitavat olla ikuisia teinejä).

Tietäisittepä vain, kuinka paljon minä teitä kaikkia vihaan.

Tietäisittepä vain, kuinka paljon minä teitä kaikkia rakastan.

Minä voisin melkein ruveta buddhaksi ihan vain saavuttaakseni joskus jonkunnäköisen tasapainon. Maljasta roiskuu paljon hukkaan, jos jatkuvasti myrskyää.

Joo, Nine Inch Nails tulee Ankkarockiin.