''Emmä ole vittuuntunut koska tulin juuri kotiin.'' ja kääntää katseensa pois. Äitinsä kallistaa päätään, vääntää kasvoilleen hämmentyneen ilmeen. Hän ei tiedä, miksi tyttärensä tuntuu raivostuneen.
''Miksi sitten olet vihainen?'' Hän kysyy tyttäreltään suoraan ja keskeyttää omat hommansa kokonaan silmäillen tytärtään, joka vaan katsoo itseään peilistä samalla harjaillen hiuksiaan.
''Mä vihaan itseäni'', Vastaa tyttö, eikä käännä katsettaankaan äitiinsä, koska näkee tuon peilin kautta. ''Vihaan niin paljon olla tälläinen. Haluan olla hiljainen, rauhallinen ja pysyä paikallani. Koko olemukseni tekee minusta kamalan.'' Hän lisäsi lauseensa loppuun ja laskee harjansa alas koriin, josta tyttö oli sen ottanutkin.
''Vihaat itseäsi? Olet ihana ihminen tuollaisena. Olet äidin oma kulta.'' Vastasi noihin sanoihin äiti ja näytti nyt tuskaiselta, koska niin kauan hän muistaa kuulleensa pikkutyttönsä sanoneen, että vihaa ääntään ja olemustaan. Kuitenkin tyttö otti parhaakseen vaan poistua. Ystävänpäivän jäljiltä on pöydälle jätetty paketti. Tyttö nappaa paketin ja tarkastelee tarkasti kiinniteipattua lootaa, muttei aio avata sitä, vaikka hänelle se on lähetetty Ruukista asti, muttei tyttö halunnut sitä avata.
Aikansa tutkittuaan pakettia tyttö kuitenkin pillahti itkuun. Kaikki tuntui niin painavalta, vaikkei kyseessä ollut muu kuin oma itsetunto ja häpeä.
Hetken aikaa itkua kuunnellut äitikin astui huoneeseen ja istahtaa tyttärensä vierelle. Hän kuuntelee tytön itkua ja halaa tätä. Lohduttaa. Sanoo, että tyttö on täydellinen juuri näin.
Kuitenkaan se tuska ei loppunut.
Ei vielä... tyttö odottaa edelleen vaan muutosta.
ja k yllä muuten ärsyttää kun jaksotukset eivät toimi ♥