Siitä on vuosi, todellakin. Mitä himskattia, mihin se aika on mennyt? Mitä tein vuosi sitten? Ressasin varmaan lopputenttiä varten. Mitä Juha teki? Oliko se onnellinen? Juhlistiko se vappua? Sillä olis ollu huomenna töihin, olisko se tähän aikaan ollu yövuorossa jo? Ja huomenna...
Miten mun vanhemmat jaksaa tuon päivän? Kun tää meinaa minutkin taas murtaa, miten ne jaksaa? Kuinka ne voi jaksaa, miten niille voi joku sanoakaan että jaksakaa. Tartteeko niiden jaksaa? Ei.
Ei sitä käsitä, en pysty lukemaan noita vuoden takasia kommentteja juuri nyt, aamulla pitäs jaksaa töihinkin. Olispa jokunen unilääke vaikka, sais nukahtaa ajattelematta. Jos luen ne, tiedän itkeväni ihan lohduttomasti. Itkenhän mie nytkin, mutta tämän voi vielä hallita... Mietin lähtisinkö Kemiin huomenna... Porukat ainakin varmaan olis tyytyväisiä jos tulisin. Tai, tää olis niin paljon helpompi kestää yhdessä, itkeä kun itkettää...
Yhä sitä jaksaa miettiä, millasta se kuoleminen on. Tajusko Juha auton lähtiessä kaatumaan, että se on menoa nyt. Uskooko ihminen tilanteesta huolimatta siihen, että siitä selviää kuitenkin. Palaako se elämänhalu meissä niin kovana...
Kävin viikko sitten Lohjalla. Yhä se tie jaksaa mua järkyttää. Siis miten siitä oikeasti voi ajaa turvallisesti isolla autolla, kun pikkuautollakin se tuntuu ainakin minun ajaessani ihan kauhealle... Mutkaa alamäessä... Mäki ylös, se alkaa kaartua oikealle, sitten taas vasemmalle, sitten taas oikealle ja sitten hetki suoraan ja tulee se viimeinen mutka, 180 astetta ainakin.
Sen nosturin, millä se auto on sieltä nostettu, jäljet näkyy yhä siinä tiellä. Mihinkä ne nyt häviäiskään. Samoin ojassa on betonia, Juhan muistomerkkikö se on?
Juha, sie elät meän muistossa ikuisesti. Mulla on aivan kauhea ikävä. Me tullaan sinun perässä, ei välttämättä ihan heti, mutta tullaan me...
<3