Johan minä kuvittelin taas liikoja itsestäni. Kuvittelin, että voin olla päivän itkemättä. En voi en. Kävin turvapoijussa juttelemassa tänään. Tuntui silloin, että ei satu enää niin kauheasti. Huijausta.
Vein haudalle kukkia. Voi luoja. Osaa sielläkin olla vaikeeta käyä. Ei mun kuuluisi oman pikkuveljeni haudalla käydä, ei kuuluis. Kuuluis käydä korkeintaan isovanhempien jne. Ihan liian nuorena. Ihan liian väärin. Ihan liikaa tuskaa.
Miksi. Mitä jos.
Mä laitoin Juhalle tekstiviestinkin yks päivä. Oli vain joku pakko. Vaikka tietää, ettei se mene perille, ei siihen kukaan vastaa tai ettei sitä kukaan lue. Ei numeroakaan voi poistaa puhelimesta. En halua unohtaa Juhasta mitään. Sitä pitää kaikesta mikä vähänkin Juhaan viittaa, kuin kukkaa kämmenellä. Juhan autolla olen nyt paljon ajanut ja välillä huomaan puhuvani aivan ku Juha olis siinä vieressä. "Joo, joo, mää varon tota monttua." Oonkohan sekoamassa. Aivan sama.
Tuntuu kuin olisin mennyt hieman eteenpäin, tuska muuttuu vihaksi. TÄÄ ON NIIN VÄÄRIN! Miksi minun piti menettää pikkuveli? Ennen on aatellu, että eihän mun läheisille mitään tapahdu. Ei se menetys koskaan tule niin lähelle. Kyllä se sitten tuli. Vei ihan väärän ihmisen. Oon paljon kuunnellu Ari Koivusen levyä, Juha tykkäs siitä. Harmittaa, ettei Juha kerenny sitä kuulemaan. Olis halunnu varmasti.
Sitä koettaa etsiä koko ajan jotain tekemistä, ettei ajatukset alkais laukkaamaan kipeisiin mietteisiin. Inhoan mennä nukkumaan, sängyssä ajatukset laukkaa liikaa, kääntyy aina Juhaan.
Ikävä.</3