IRC-Galleria

KUINKA TÄMÄ INVAASIO ALKOI
Monet eivät tajua, että Toronton siunauksella ja sellaisilla nykyisillä johtohahmoilla kuin Todd Bentley ja John Crowder on vahva yhdysside. Ihmiset eivät tiedä, miten väkevä yhteys on Torontolla, profeettaliikkeellä ja sellaisilla ilmiöillä kuin Lakelandin herätys ja Sloshfest. On tärkeää olla perillä siitä, että kaikilla näillä liikkeillä ja johtajilla on syvä yhteys toisiinsa. Miten tiedän sen? Koska olin mukana profeettaliikkeessä yli 11 vuoden ajan. Kuuntelin sen ”viidakkorumpua”, niin sanotusti, ja jouduin tekemisiin näiden liikkeiden ja niiden johtajien kanssa sitä mukaa kun liikkeitä ja johtajia ilmaantui. Olin täysin tietoinen kaikista keskinäisistä yhteyksistä. Itse asiassa useimmat ihmiset näissä piireissä tiesivät niistä hyvin. Yhdyssiteet ovat yhä nykyäänkin erittäin vahvat, kuten tulemme näkemään. Meidän täytyy kuitenkin palata vielä yksi askel taaksepäin ymmärtääksemme todella, mistä niiden yhteinen lähde, ”River”, sai alkunsa. On palattava eteläafrikkalaiseen menestyssaarnaajaan, joka nimitti itseään Pyhän Hengen baarimikoksi ja käski kuulijoita ”tulemaan baariin ja juomaan”. On palattava mieheen nimeltä Rodney Howard- Browne.

Muistan nähneeni Howard-Brownen ensimmäisen kerran katsellessani häntä videolta kotikaupungissani Aucklandissa, Uudessa-Seelannissa. Tämä tapahtui joko vuonna 1993 tai 1994, ja olin tuolloin Prophetic Bulletin - nimisen pienen uusiseelantilaisen profeetallisen julkaisun päätoimittaja. Mutta se, mitä näin videolla, todella kuvotti minua. Sitä suitsutettiin herätykseksi, jota Howard-Browne johti Floridassa, mutta näkemäni järkytti minua siinä määrin, että sanoin videon näyttäneelle naiselle, ettei hänen pitäisi tuoda sellaista vaarallista materiaalia Uuteen- Seelantiin Kristuksen ruumiin katseltavaksi. Aloin tajuta, että jos sellaista alkoi tulvia maahan, minun pitäisi puhua sitä vastaan – ajatus täytti minut kirjaimellisesti kauhulla. Vähänpä tajusin, mihin kaikki tämä johtaisi. Joitain kuukausia onnistuin pysyttelemään erossa varsinaisista konflikteista, mutta sitten Toronton siunauksesta tuli iso uutinen kristillisissä tiedotusvälineissä ja minun oli kerta kaikkiaan puhuttava asiat halki. Huomasin, että Toronto oli yksinkertaisesti ”Rodney Howard-Browne -voitelu” pukeutuneena eri vaatteisiin. (Toisin sanoen Vineyard-pastori Randy Clark oli tuonut Howard-Brownen ”voitelun” Toronto Airport Vineyard -seurakuntaan vuoden 1994 alussa, ja siten koko liike sai alkunsa. Tämä tausta on kiistämätön, ja useimmat ihmiset tunnustavat avoimesti Howard-Brownen roolin Toronton siunauksen alkuunpanijana.)

Minä olin tähän mennessä jo nähnyt ja tutkinut tarpeeksi saadakseni vahvistuksen pahimmille epäilyilleni siitä, mitä oli meneillään. Ensimmäiset yritykseni tukahduttaa tämä ”invaasio” olivat kuitenkin melko lieviä. Alla on otteita ensimmäisestä aihetta käsittelevästä kirjoituksestani, joka julkaistiin Challenge Weekly -nimisessä uusiseelantilaisessa kristillisessä sanomalehdessä 26.8.1994. Tämä oli varmaan ensimmäinen monista epätoivoisista yrityksistäni varoittaa asiasta: ”Viime viikkoina kristillisessä mediassa on keskusteltu niin sanotusta ’nauruherätyksestä’, joka näyttää leviävän yli Yhdysvaltojen ja osin Kanadan. Sitä on ollut jo jonkin aikaa myös Uudessa-Seelannissa, ja olen seurannut sen etenemistä. Sananjulistaja näyttää siinä usein puhaltavan ihmisiin, jotka sitten kaatuvat maahan nauraen ja täristen. Olen nähnyt videolla tämän liikkeen yhden edustajan, Rodney Howard-Brownen, palvelevan Amerikassa. Olen myös ollut paikalla itse katsomassa, kun eräs toinen tämän amerikkalaisen ’nauruliikkeen’ johtohahmo palveli äskettäin Aucklandissa. Minun täytyy myöntää, että näkemässäni on monia seikkoja, jotka ovat herättäneet minussa paljon levottomuutta. Yksi minua eniten huolestuttaneista asioista on se, että jotkin liikkeen johtajista näyttävät nimittävän liikettä herätykseksi tai uudeksi Jumalan työksi, vaikka se ei ole yhtään linjassa niiden monien yksityiskohtien kanssa, joita Jumala on tulevasta herätyksestä näyttänyt uusiseelantilaisille. Eikä se ole millään aidolla tavalla linjassa menneisyydessä tapahtuneiden Jumalan suurten liikehdintöjen kanssa. Olen jo joitain vuosia tutkinut kertomuksia menneistä herätyksistä, ja niissä tietyt piirteet ovat toistuneet yhä uudestaan [...] Historia osoittaa, että herätys alkaa sillä, kun kristityt painuvat polvilleen. Herätys on syylliseksi tunnustautumisen, puhdistumisen ja katumuksen syvällinen tulva, jonka tarkoituksena on ”siivota” seurakunta ja asettaa se ennallaan Uuden testamentin puhtauteen ja voimaan. Sen ohella että Jumala on puhunut tulevasta syvällisestä katumuksen tulvasta, hän on myös näyttänyt monille rukoileville ihmisille, että seurakuntaa tullaan kohta ’ravistelemaan’ suuresti. Se mitä olen havainnut meneillään olevassa ’nauruliikkeessä’, on herättänyt minussa suurta levottomuutta. Herätyksen aikana on runsaasti väärennöksiä, epäaitoa. Suurin pelkoni on, että tämä ’nauruliike’ leviää seurakuntiin, ilman että esitetään riittävästi oikeita kysymyksiä vain, koska se on hyväksytty muualla. Kehotan kaikkia kristittyjä arvioimaan tarkasti tätä ja muita vastaavanlaisia liikkeitä. Uskon aidon herätyksen tulevan, ja on vaarallista tyytyä mihinkään vähempään [...]” On sanomattakin selvää, että kirjoituksellani oli invaasioon osapuilleen yhtä paljon vaikutusta kuin norsua takamukseen pistävällä hyttysellä. Mutta ainakin sitä vastaan esitettiin muutamia (pieniä) kannanottoja. Vähänpä tiesin, kuinka pahoiksi asiat vielä tulisivat – tai kuinka yksinäiseksi minut pian saataisiin tuntemaan itseni.

”TORONTON SIUNAUS” TULVII SISÄÄN
Nyt invaasio alkoi tosissaan. Uskon todella, että liike saastutti Brittiläistä kansainyhteisöä paljon enemmän kuin Yhdysvaltoja. Toisin sanoen sillä oli paljon laajempi vaikutus karismaattisiin / helluntailaisiin seurakuntiin Yhdistyneissä Kuningaskunnissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa jne. kuin Yhdysvalloissa. Tämä johtuu siitä, että USA:ssa on paljon enemmän konservatiivisia evankelikaaleja ja kokonaisia erillisiä tunnustuskuntia kuten helluntailainen Pentecostal Holiness ym., joissa se vaikutti tuskin lainkaan. Kotimaassani Uudessa-Seelannissa se ei jättänyt koskettamatta käytännöllisesti katsoen ketään. ”Toronton siunausta” julistavia merkittäviä johtajia tuli Pohjois-Amerikasta. Sekä Rodney Howard-Browne että John Arnott (”Toronton” tärkein johtaja) pitivät valtavia kokouksia Uudessa-Seelannissa. Samoin tuntemattomammat nimet, kuten Kansas Citystä Jill Austin, jota itse asiassa aloin pitää vielä vaarallisempana ja äärimmäisempänä. Osallistuin kerran Jill Austinin kokoukseen, jossa ihmiset paiskautuivat jopa 3 metrin päähän (jotkut olivat vieläpä sinkoutuneet lasten päälle). Sali oli täynnä ihmisiä, jotka tekivät valtavia lepakkomaisia liikkeitä ja päästivät aavemaista ulvovaa ääntä. Ei oltu kaukana kauhuelokuvasta! Näistä kokouksista poistuessaan tunsi kirjaimellisesti syvää murhetta ja kuvotusta hengessään. Miten kauheaa aikaa. Käytännöllisesti katsoen jokainen karismaattinen tai Pentecostal-helluntailainen pastori Uudessa-Seelannissa oli mukana tässä liikkeessä. Jopa monet Assemblies of God -helluntailaiset ja muut niin kutsutut konservatiiviset Pentecostal-helluntailaiset! Ja jopa jotkin baptistit! Se oli painajaista. Viikko toisensa perään pidettiin kokonaisia kokouksia, joissa tavoiteltiin omituisia kokemuksia. Kokonaiset seurakunnat vääntelehtivät usein hyeenamaisesti nauraen, toikkaroivat kuin juopot, nytkähtelivät, haukkuivat, karjuivat ja kouristelivat eläimellisesti. Meno oli kuin mielisairaalassa – todella oli. Kaikki ”likosivat” eli ”soukkasivat” tässä uudessa ”voitelussa”. Kaikki ”viettivät lattia-aikaa”. Touhu meni sellaiseksi, ettet enää uskaltanut antaa kenenkään panna käsiä päällesi ja rukoilla puolestasi. Invaasio oli saatu suoritettua. Se levisi laajalle kuin kulkutauti. Ja pian oli jäljellä tuskin yhtään johtajaa – edes ”pieniä nimiä” – joka olisi uskaltanut vastustaa sitä. Tämä päti erityisesti karismaattisiin ja Pentecostal-helluntailaisiin piireihin. Ystävälläni ja minulla oli tapana vitsailla synkästi, että olimme kuin vanhassa Ruumiinryöstäjät-elokuvassa. Melkein kaikki ystävämme oli jo ryöstetty, ja nyt jahdattiin meitä.