IRC-Galleria

20.04.2004 Alkoi tämä taival, johon on mahtunut paljon iloa ja surua. Vaikeudet vahvistaa ja hyvät hetket antaa voimaa. Hyvä vuosipäivää rakas kaviokkaani!

elä päivä kerrallaan -se riittää.
Älä katso taaksepäin ja
sure mennyttä,
sillä se ei palaa.
Älä murehdi huomisesta,
sillä sen aika ei ole vielä.
Tee juuri tästä hetkestä,
elämisen ja muistamisen
arvoinen.

Mutta mitä jää, kun jäljellä on enää rajaton rakkaus, jota ei edes osaa tunnistaa?

Osaan kyllä olla tyhmä, mä vaan luotan siihen hevoseen et se niin iän myötä muuttuisi ja rauhoittuisi kokonaan. Päätin eilen, et meen ratsastaan vähäksi aikaa kentälle. Ja lyhyesi se jäikin, kun ehdin varmaan 20min siinä pyöriä kunnes Simppa sai jonkun riehunta kohtauksen ja lähti kiitopukkirodeoo pitkin kenttää. Reilut puoli kierrosta pysyin kyydissä, mutta sit loppui tasapaino kun ei tuo edes meinannut lopettaa. Lensin selkä edellä (kait, ei voi tietää, mut lopputuloksesta päätellen) ainooseen märkään ja jäiseen kohtaan koko kentällä. Tamma jatkoi riehumistaan ja huutelin katjan apuun. Kävin hakemassa uudet ohjat katkenneiden tilalle ja putsailin enimmät märät hiekat esim. naamasta, hiuksista ja vaatteista. Kypäräkin oli ottanut vähän kolhua, luckily I always use it.

Kiipesin takaisin selkään, mutta sattui ihan sairaasti, joten oli pakko tulla alas muutaman kierroksen jälkeen. Katja ihanana ihmisenä auttoi ja haki liinausmatskut, jotta sain liikuttaa hevoseni loppuun liinan päässä. Riehumisloikkimistahan tuo siinäkin harrasti. Lopuksi vielä päästin tyttösen irtona juoksemaan ja tämä paineli ku viitapiru pitkin hiekkabaanaa.

Soitin faijalle et tulisi hakemaan mut pois. Pauliina tsekkaili selkää ja putsasi sen betadinella, isän saapuessa keräsin kamani kokoon ja isukki tahtoi viedä mut lääkärille tsekattavaksi. Olo meni vaan pahemmaksi ja lopulta löysin itseni pääterveysaseman kautta lanssilla kuskattuna päivystyksestä ja surprisingly once again, selkäröntgenistä. Ranka oli ehjä, joten sain viel tiputuksessa kipulääkettä, kun mulle oli kerta se tippa käteen lykätty heti ekana. Lääkäri ehdotti mulle lajin vaihtoa ja osastolle yöksi jäämistä. Arvatkaapa jäinkö? Not.

Käytiin hakemassa mun luota vaihtovaatteita ja isä ajoi meidät Laihialle. Suihkussa huomasin selässäni kipeän kohdan patin olevan sellanen ällöttävän löllö. Hyi. Niinku olis muovipussissa vettä. Suunniteltiin, et yritän mennä valmennukseen aamulla ysiltä, jos ei pysty niin ei pysty.

Nousin siinä vartin yli kuus, 2x600burana ja 3xpanadol naamaan ja sit vaan vaatetta päälle, naaman kampaamista ja lähtö tallille. Istuin pakin päällä siel boksissa, että sain käärittyä pintelit jalkoihin ja tarvitsin emännänjatkoa, et pääsin selkään. Mutta hei, pystyin ratsastamaan koko tunnin ihan jees, vaikka täytyy kyl myöntää ettei olo ollut mikään paras.

Ihmettelin tuota selän pattia ja lääkäri-tätini diagnosoi sen (puhelimitse) olevan verta. No hyi saatana. Ja tuo selän asvaltti-ihottumakin vuotaa jotain nestettä, kind of cool...

Djooh, nyt takas tonne tv:n ääreen makoileen ei oikee muutakaan voi tehdä ku istuu täs tekemättä mitään tai maata tv:n ääressä doing just nothing. Piristäkää mua.

Varttumisen myötä saat oppia, että jopa se henkilö, jonka ei koskaan pitäisi tuottaa sinulle pettymystä, todennäköisesti kuitenkin tekee sen. Sydämesi särkyy varmaan useammin kuin kerran, ja joka kerta se tuntuu entistä kipeämmältä. Myös sinä itse särjet sydämiä. Joten muista miltä tuntui kun oma sydämesi särkyi. Tappelet varmasti myös parhaan ystäväsi kanssa.
Moitit uutta rakkauttasi asioista, joihin vanha rakkautesi oli syypää. Itket sitä, että aika kiitää liian nopeasti, ja että ennen pitkää menetät jonkun rakkaasi.
Joten ota liian monta valokuvaa, naura liikaa ja rakasta niin kuin sinua ei olisi koskaan satutettu, koska jokainen allapäin vietetty kuusikymmentä sekuntia merkitsee yhtä onnen minuuttia, jota et saa koskaan takaisin. Älä pelkää elämäsi päättymistä. Pelkää mieluummin sitä, ettei elämäsi pääse koskaan alkuun.

Simone- parka, sen äipälle ei sais antaa klipperiä käteen. Nyt on hevonen päätä myöden ajeltu, pl korvat, turpa ja jalat sekä satulan kohta. Hieman oli hienosti kun sain ihan rauhassa ajella myös sen naaman. Oon niin ylpeä taasen tytöstä :)

Äiti ei varmaa uskalla tuoda Suskaa mulle hoidettavaksi tänä talvena, pelkää et saa sen takasi ajeltuna :D

Seireeni%5E%5E&beid=21637410&action=showcomments#blogcomments

Tänään jatkamaan klippausta. Jos muistan niin otan kuvaa :] saa muistella työnvaiheita sit myöhemmin.

Eilen aamulla suunnistin kohti Isonkylän ala-astetta. Isäni matkusteli Etelä-Suomessa, joten tein hänelle sijaisuuspäivän. Sain lapsilta oudon vastaanoton :) Viime vuonna osa heistä oli luokkaretkellä, jossa olin mukana valvojana. Reissun aikana he keksivät jostain idean kutsua minua murmeliksi. Itse olin tämän jo unohtanut, mutta he kyllä muistivat. Olinpa siis taas murmeli. Päivä meni moitteetta -nopeasti ja sujuvasti. Miellyttävää vaihtelua, sanon minä.

Nyt olen saanut pakkomielteeksi halun klipata Simppa. Inhoan sen talvikarvaa, etenkin päässä olevaa. Hyi. Klippaan sen, jos vaan onnistun.

Uuden avaimen hinta siis, noh, sellasta se on. Opin ehkä jotain.

Sain vaihteeksi olla sairaan ylpeä mun pikkuisesta prinsessa päivänsäteestäni. Kuten vaasalaiset ehkä huomasivat, tuuli oli tänään illalla hemmetinmoinen ja maneesin peilipääty piti sitten mekkalaa sitä mukaa. Mietin jälleen, olenko ollut liian kauan tekemisissä hevosten kanssa kun itse säikähdin tuulen aiheuttamaa rysäystä....
Laukkasimme Simpan kanssa pitkän sivun suuntaisella kohdalla pääty-ympyrää, kun Heidin Poni säikähti ja säntäsi pukkilaukalla puoli maneesia eteenpäin. Ratsuni Prinsessa Päivänsäde vain katsoi et 'mikäs tuolle ponille tuli?' ja jatkoi työskentelyä heti pyynnöstä. Olen ylpeä. Viisas hevonen.
Samantyyppisiä tapauksia on sattunut aika paljon oikeasti nyt, ei ole ensimmäinen kerta, kun joku hevonen säikähtää, mutta Simone ei saa mitään joukkohulluuskohtausta.


Rakkaus <3