Ensimmäinen ja tähän mennessä myös viimeinen proosarunoni:
KUMMAJAISNAINEN
Näin kauniita ikkunaverhoja, ohi lipuviin taloihin ripustettuna. Olen hieman kummallinen, minä pidän autoista ja niiden sulavalinjaisista nokista. En haluaisi olla. Jalkoihini ripustan mieluiten haalistuneita farkkuja ja pidän työkaluja taskuissa. Kauempaa tuskin huomaisit: tyttö. Ikkunaverhot ovat ainoa naisellisuuteni. Pidän erityisesti punaisista ja sinisistä. Joskus tahtoisin pukeutua niihin. Olen koulussani kummajainen. Muut eivät ymmärrä. Tahdon vain olla yksin ja autojen kanssa. Hermoverkkoradoillani on kai ruuhkaa tavallisuus -osastolla. Muut sanovat vain: "kummajainen”
***
SÄVELILLÄ SYKSYYN VIE
Kauempaa katsottuna, se ei ehkä ollutkaan
niin
Kuunneltuani kesäpäivää
päätin vaihtaa syksyyn
ja sade tuli
Tartuin ikkunankarmeihin
pyörittäessäni kattoa,
tehdessäni lehdistä keltaisia
/minun värisiäni/
Etsi
minua silmieni takaa
sillä näköhermojani kulkemalla,
opettelet lausumaan minut
puhu sävelillä
keltaisen, punaisen, ruskean
vain niitä ymmärrän
puhalla mennessäsi pois
***
molemmat osallistuivat erääseen leikkimieliseen runokilpaan.