Tyttö istuu kerrostalon kiviportailla ja repii päivänkakkaran terälehtiä irti. Kelpaan, en kelpaa, kelpaan, en kelpaa... Loputonta arpapeliä oman itsetunnon kanssa, uskoako muita ihmisiä vai ollako tyytyväinen siihen, miltä näyttää.
Ala-asteen ruokalassa on kalapuikkoja, tyttö on nuori, tyttö ei tiedä muusta kuin mausta ja ottaa lisää. Luokan pojat hiipivät selän taakse, yksi tarraa tyttöä vyötäisiltä ja karjaisee "LÄSKI!". Poika pitää tytöstä, ei tiedä miten kertoa siitä, ja tekee siksi väärin, vaikkei ymmärrä. Tyttö vetää naamarin ylleen, kivahtaa kikattaen pojalle, mutta itkee maskin alla verta. Vie kalapuikot suoraan roskikseen ja kipittää vessaan itkemään.
Tammikuu, talvi keskellä kahdeksannetta luokkaa. Tyttö yrittää soittaa ystävälleen, siitä ei ole kuulunut moneen päivään, puhelin ei vastaa. Tyttö on huolissaan, ei ole syönyt lainkaan, itkee ja panikoi. Menee ystävän ovelle, perheen äiti tulee vastaamaan. Silmät on punaiset, ystävä on kuollut. Tyttö pyörtyy kerrostalon rappukäytävään, tärisee ja kramppaa, herätessään hoipertelee ulos talosta ja oksentaa kukkapenkkiin. Naapurin mummo katsoo halveksuen, tyttö juoksee ja itkee itsensä nestehukkaan.
Nuorisopsykiatrin piti auttaa, lääkäri sanoi niin. Tyttö istuu hiljaa huoneessa, repii bussin kertalippua pieniksi palasiksi ja yrittää puhua. Psykiatri on mukava ja kiltti, mutta se ei riitä. Tyttö hajoaa kuin kertalippu, ryntää ulos ovesta suoraan kotiin. Tyhjentää jääkaapin ja oksentaa sen vessanpönttöön, paniikki kakoo kaloreita viemäriin ja itkee itkee itkee niin paljon. Suussa polttaa ja maistuu pahalle. Tyttö tärisee sängyllä ja pyyhkii suutaan lakanaan.
Kaiken tämän aikana elämä potki tyttöä myös monilla muilla tavoilla. Lasten nivelreuma, ystävien muuttoja, rumia sanoja tärkeiltä ihmisiltä, kauniita sanoja vääriltä ihmisiltä, hirveästi unettomia öitä.. Oli myös hienoja hetkiä, mutta tyttö ei osannut antaa niiden valaista päivää.
