IRC-Galleria

Kiskot kolisivat, kun raitiovaunu kääntyi mutkassa Kolmen Sepän patsaan kohdalla. Katri vilkaisi pikaisesti ulos ja jäi pysäkillä aivan Stockmannin kohdalla pakkasen nipistellessä poskia marraskuun tuulisessa iltapäivässä. Viima sai jokaisen hautautumaan syvemmälle kaulahuiviinsa. Askelia riitti jokaiseen ilmansuuntaan, olihan Helsinki vilkkaimmillaan tähän aikaan päivästä. Katri oli varma, että saisi sydänkohtauksen, jos yksikään auto tööttäisi torvea toiselle autolle.

Katri asetteli kuulokkeita paremmin korviinsa ja kiskoi pipoa tiukemmin päähän kävellessään Kauppatorin suuntaan. Hänen edellään käveli kaksi hienosti pukeutunutta naista, toinen kiiltonahkanilkkureissaan nauroi kovaan ääneen jollekin. Nauru kuului jopa Katrin musiikin lävitse mieltä halkovana raakuntana. Katri pyöritteli silmiään ja katsoi kammoksuen hiljaisemman naisen minkkiturkkia. Nainen käveli huterin askelin korkokengissä, jotka olivat kiiltonahkaa kuten seuralaisensakin kengät. Kengät olivat siedettävät talveen, koska ei ollut lunta, mutta Katri ei voinut olla tirskahtamatta askelille, jotka vaappuivat mukulakivikadulla tukevan jalustan puutteessa.

He saapuivat Aleksanterinkadun kulmaan. Katri kuuli taas naisten äänet korvakuulokkeidensa läpi. Sanoja hän ei erottanut, mutta ääni oli paheksuva. Hän painoi stop-nappulaa ja kuunteli naisten puhetta; “Katso, minä en kyllä ymmärrä noita kerjäläisiä. Tai edes niitä, jotka menevät siihen lankaan, että antavat noille nahjuksille rahaa.” Katri haki katseellaan jotain, mistä naiset voisivat puhua, kunnes hänen silmänsä osuivat tärisevään hahmoon kiviseinää vasten. Likaisenharmaaseen huopaan kääritty nälkäinen keho värisi kylmästä marraskuusta, kun ihmiset ympärillä kävelivät ohi sulkien hänet kylmästi näkökentästään. Oli helpompaa jatkaa matkaa ja unohtaa tuo työtön ja koditon mies ja palata istumaan lämpimään kahvilaan siemailemaan mokkakahvia hinnalla 3,90. Se oli hyvällä tuurilla se, mitä tämä mies sai rahaa päivässä.

“Hankkisi töitä,” nainen kiiltonahkanilkkureissa totesi, naurahti pilkallisen säälivästi ja käänsi selkänsä katseelle, joka anoi elämää muutamiksi tunneiksi muutaman euron muodossa. Huopa tärisi ja yksi katse painui hattuun, jota koristi neljä kiiltävää kolikkoa. Niistä ei riittäisi elämää edes yhteen päivään, mies tiesi. 80 senttiä ei osta ihmishenkeä.

Ennen kuin Katri tajusi, hän seisoi Kauppatorin tuulessa eikä saanut ajatuksista kiinni. Rahtilaivat lipuivat länsisatamaan.

*

Katri astui bussiin numero 873 ja mumisi kuskille haluavansa lasten seutulipun. Kuului hento piippaus ja paperin tulostumisen ääni ja kuljettaja ojensi lipun vaihtorahoineen takaisin. Katri vilkaisi kuskin kasvoja, jotka jaksoivat hymyillä näinkin ankealle tytölle klo 20.56 bussissa. Katri tuijotti hetken, heitti takaisin jonkun hymyntapaisen ja istui seitsemännelle penkkiriville bussin takaosaan. Samaan aikaan hän kuuli kovan äänen toiselta puolelta bussia. “Älä koske muhun, neekeri!” Kaljupäinen mies tiuskaisi kuskille pari kirosanaa ja kuski katsoi takaisin yhtä tyynesti kuin oli ollut hetki sittenkin. Kuului pari tuhahdusta lisää ja mies asteli tahdikkaasti istumaan.

Katri muisti Aleksanterinkadun ruskeat silmät. Niiden silmien omistaja voisi olla se mies, joka asuu pienessä kerrostaloasunnossa perheen kanssa. Peittelisi kaksi poikaa samaan sänkyyn ja kertoisi vieraalla kielellä kaiken heidän saavan joskus parempaa. Hän voisi olla se mies, jos hän saisi mahdollisuuden edes asua muualla kuin asematunnelin likaisilla portailla, josta hänet ajetaan pois. Jos hän saisi työpaikan ja vakaat tulot ilman että hänen pätevyyttään epäillään kotimaan takia. “Sinulla ei ole siis kotiosoitetta? Jaa-a, selvä. Me otamme sinuun yhteyttä jos saat paikan.” Eikä kukaan ikinä tee niin.

*

Marraskuu.

Stockmanniin astelee sisään nainen, joka kantaa kädessään Louis Vuittonin design-laukkua. Kädessä loistaa kultainen kello, jonka hintaa kukaan ei edes kehtaa kysyä. Toiseen suuntaan kävelee yhdet vakaat askeleet, jotka eivät kompuroi mukulakivikadulla liian korkeissa koroissa. Katse on jo lähellä kulmausta, jossa kohtaavat suuren ruotsalaisen kauppaketjun kenkäliike ja kahvila. Katrin käsi käy taskunpohjalla.

Tänään hän laskee katseensa ruskeisiin silmiin ja laskeutuu ojentamaan viiden euron setelin miehen hattuun, joka on kuluttanut monia päiviä Helsingin katuja.

Ja ruskeat silmät katsovat takaisin nostaen hymyn omistajan huulille.

Kirjoittanut: Meri Stark