IRC-Galleria

Tämä on ollut ensimmäinen viikko eron jälkeen, kun sosiaalista tyhjiötä ei enää ole tarvinnut täyttää. Toisin sanoen on viihtynyt omassa seurassaan paremmin kuin huonossa seurassa. Välillä kun se oli sitäkin, että ihan sama kun on jonkun kanssa, ettei tarvitse olla yksin. Kun on se kuitenkin iso muuton kun toinen on ollut kyljessä 24h/7 useamman vuotta ja ja ainoat yksinäiset hetket on ollut autossa, kun on ajanut yksin tai odottanut kun tunti alkaa luokassa. Toisaalta, jos olisi joskus todella pysähtynyt ja ollut yksin, ajatellut, niin tätä tuskin olisi jatkunut näin pitkään, kun olisin kuullut mitä haluan.
Se on kyllä jännä, että minä, joka olen aina viihtynyt yksin on unohtanut sen taidon? Palajaa hiljalleen mieleen, että miksi haluaa työhön jossa saa työskennellä yksin ja miksi haluaa muuttaa kauas kaikesta ja aloittaa tyhjästä.
Pakko kyllä tunnustaa, että kun seuran kipeänä olen tutustunut ihmisiin, joihin en ikinä muuten olisi, olen löytänyt tosi ihaniakin ihmisia. Joskus vaan ennakkoluulot, pahat puheet tai jopa ulkonäkö saavat uskomaan, että tuota ihmistä en halua tuntea, mutta välillä taas sitä huomaa olleensa liiankin oikeassa...
Yksinäisyys on lohdullista. Ainakin minulle. On aina ollut. Kun olin vauva ja aloin itkeä, niin ainut tapa saada minut rauhoittumaan oli viedä omaan pinnasänkyyni ja sulkea huoneen ovi. Siellä minä sitten yksin "juttelin" pehmoleluilleni tai varpailleni =DD Äiti joskus sanoi, että siitä on tuntunut, että oli huono äiti kun ei saanut sylissä lasta rauhoittumaan, mutta ei se olin vaan minä onnellinen omassa maailmassaan.
Erotessa pahinta, mitä Janne minusta sanoi oli juuri se, että olen "narsistinen pilvilinnoissa elävä huora". Osu ja upposi. Kyllä, olen narsisti. Sanoisin, että ja ylpeä siitä ja vähänhän se siihen kuuluukin, mutta tavallaan olen myös alkanut ymmärtää sitä, miltä niin sanoitusta lähimmäisistä se voi tuntua. Vaikka kirja, jota aloin lukea jäi kyllä kesken. Liian rankkaa...ei pysty...vielä ainakaan.
Mutta lehtijutun vielä kestää. Se on ikävä tunnistaa itsensä toisesta ihmisestä. (Vaikka niin kai ihminen vain voi kehittyä - heijastamalla itseään toisiin. Ilmeet ja käytös siirtyy lyhyessäkin ajassa toiselta toiselle ryhmässä. )Varsinkin kun se toinen ihminen oli kuvattu kumppanin silmien kautta. Kun Jannen ja minun juttu loppui ja vaikka olin se, joka lähti, Janne sanoi, että itsetunto on parantunut huomattavasti minun lähdön jälkeen. Ja ensimmäistä kertaa aloin todella miettiä sitä. Se on nimittäin repliikki, johon lähes kaikki pidemmät suhteeni ovat loppuneet.
Ihmiset tajuavat, että niillä on parempi ilman minua. Kuulostaa kauhean pahalta, mutta ei se sitä ole. Onneksi elämme ajassa, jossa ketään ei tarvitse sietää koko elämäänsä. Lehtijutussa oli myös, että narsisti etsii aina kumppanikseen ihmisiä, joilla on paljon hyviä puolia, joita voi sitten peilata itseensä ja huolimatta siitä, että kumppanit ovat usein ihmisiä, joita ihailee niin tavalla tai toisella saa heidät lopulta alistumaan. Ja totta se on, vaikka sitä ei tee tietoisesti niin sitä näykkii palan toisen itsetunnosta silloin tällöin... Olen kyllä ollut suhteessa, jossa toinen oli se alistaja narsisti ja itse ns. uhri ja kun tapeltiin niin se oli veristä, mutta niin oli kaikki muukin tunne elämä...seksi oli mieletöntä ja pettymykset saivat romahtamaan lattialle. Niin kamalaa kuin se onkin ja ei niin todella voi elää, silti sitä aina kaipaa. Niitä isoja tunteita ja tunnetta siitä, että kerrankin, joku on niskan päällä. Se on ihan uskomaton helpotuksen tunne ihmiselle, joka yleensä pitelee kaikkia naruja - päästä irti niistä, ja olla narussa.

Aloin kirjoittaa taas päiväkirjaa. Edellinen merkintä onkin vuoden 2007 joululta. Pikkuisen ovat asiat muuttuneet. En pysty edes lukemaan sitä vielä. Ensimmäisenä päivänä materiaalia kertyi yli 100 sivua. Olen minä jo pitkään tiennyt, että minulla on selvittämättömiä asioita itseni kanssa, mutta että niin paljon? hyvä että pääsin edes kiinni mihinkään=DD Lähinnä oli pakko kirjoittaa näistä lähi viikoista, kun on tapahtunut niin paljon, eikä ole oikein ketään todistamassa tai siis sellaista ketään, joka muistelisi näitä kommeluksia sitten 20vuoden päästä. Tuntuu, että silloin kun elän näitä "mopokäsistä" aikojani, niin kaverit eivät edes halua tietää mitä teen ja miten suuria riskejä otan...
Minulle se on puhdistumis riitti, jokaisen uuden,lyhyenkin jälkeen olen kauempana siitä mistä kaikki alkoi ja kun on tarpeeksi kaukana voi aloittaa alusta.
Ei kavereita tietenkään voi syyttää mistään, jos tyypistä ei kolmeen vuoteen kuulu juuri mitään niin ei saisi edes olettaa, että yhä ollaan ystäviä, mutta niin minä teen. Oikeastaan ihmisuhteissa palasin tilanteeseen, jossa olin ennen Jannea. Muille voi olla vaikeampaa, jos on onnistunut jatkamaan elämäänsä, mikä sinänsä on tietenkin hyvä=DD
Oikeastaan ainut asia mitä todella ikävöin on se, että joku kaipaa.