IRC-Galleria

Kirkkoon kävellessä rupesi kaikki tuntumaan niin kamalan konkreettiselta, aiemmin elämä on ollut pääosin sitä voileipäkakkua ja piirakkaa, vesilaseja, pöytäliinoja, paikkakortteja.

Tällä kertaa seisottiin kirkon käytävällä, se oli paljon pelottavampi käytävä kuin yleensä kun tietää että sitä pitää kohta kävellä. Siinä sitten yritettiin huumorin varjolla hihitellä asioita, taivasteltiin kirkkoa ja mietittiin virsiä. Sisään käveli kanttori, joka kysyi kauniisti olemmeko jo valmiita. Tämä kiipesi lehterille ja alkoi soittaa.

Ilmeisesti meidän kirkossamme on Helsingin parhaat urut ja kyllä ne soikin komeasti. Pitää yrittää pitää sitä pokkaa, minulla on tapana herkistyä kovasti kun joku on hienoa, hauskaa tai surullista. Urkumusiikki kirkossa on kaikkea tätä, mahtipontista, loistavaa, elämää suurempaa. Ja vaan minua varten.

Mutta on se omituista.

Enää päivä.