FIRE!
FIRE!
FIRE!
FIRE!
The Prodigy Helsingin jäähallissa 26.5.2012 on päivä jota en todellakaan tuu unohtaan, mukana oli intuitiomiesten timanttiluokkaan kuuluva @
Enzio, joka hukattuaan ekan lippunsa, osti toisen.
Naarattiin liput sen verran myöhässä, ettei me saatu enää kenttäpaikkoja. Niin siis täähän ei kuitenkaan haitannu ollenkaan sillä olin päättänyt jo etukäteen sniikata kentälle.
Hemmetti se kentälle sniikkaus-operaatio oli kyl koko kokemuksen kohokohtia. Siinä lämppäri DJ vielä soitteli rumpubassoo kun vaanittiin B3-katsomon ekalle riville ja vasempaan reunaan. Haukalle ominainen havainnointikykyni kytkeytyi päälle yli yhdeksän tuhannen rinneganin voimalla.
Opettelin järkkärien sijainnit ja heidän havainnointialueensa hetkessä ulkoa. Suurin haaste oli B3-katsomossa sijaitseva rautamorsiammeksi kutsumamme punatukkainen keski-ikäinen naisjärjestyksenvalvoja joka vaani kentälle hamuavia kuin haukka. Saimme kuitenkin tarvittavat hämäykset ihmisistä jotka kyselivät järkkäreiltä paikkojensa perään. Eräästä hieman lihavemmasta naisesta saimme vielä täydellisen kilven kenttäjärkkäriä vastaan, ja alle 10 sekunnissa olimme kentällä ja katosimme yleisömassan sekaan.
Päästessämme kentälle ja huomattuamme ettei meitä yritetä tavoittaa kiinni järkkärien toimesta, huomasin adrenaliinista johtuvan kihelmöinnin kehossani, joka kuohui suonissani kuin kreikkalaisten tyytymättömyys valtionsa taloustilanteeseen.
Tietoisuuteni tuntui siirtyneen jollekin aivan eri tasolle siitä mitä se oli ennen kentälle siirtymistä. Ihmisten kollektiivinen energia tempasi minut mukaani, instana kehoni alkoi liikkua DJ:n soittamien rumpubassotahtien mukana. Tässä vaiheessa minulla ei ollut enää mitään sanavaltaa kehoni, mieleni ja sieluni riemunsekamelskaan, vaan lähdin mukaan fiilikseen.
T-paita muuttui rätiksi tunnissa, ja tein siitä itselleni turbaanin. Vielä oli kuitenkin noin 45minuuttia aikaa kunnes The Prodigy alottaa..
..Ja voi pojat miten se aloittikaan.
Rumpulinjat pureutuivat sisääni kuin verenhimoisten seireenien kynnet kouristaen ja vääntäen kehoni mitä erikoisempiin asentoihin musiikin flown mukana. Olin täysin musiikin armoilla, en ollut juonut mitään kolmeen tuntiin, ja kaksi tuntia olin jo taukoamatta tanssinut 160-180bpm rumpubassoa. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen miten kehoni liikkui nyt. Vietin aikaa irti maankamaralta parhaimmillaan kahdesti sekunnissa.
Puolentunnin jälkeen nestevajaus ja jatkuva 140-180bpm tanssi alkoivat vaikuttaa. Tuntui kuin koko esiintymisareena olisi siirtynyt johonkin toiseen ulottuvuuteen. Välillä tuntui kuin olisimme olleet helvetin esikartanossa, välillä taas olimme olemattomuudessa. Musiikin, esiintyjien, valojen, ja yleisön energiat nivoutuivat yhteen. Sieluni alkoi resonoimaan, kehoni kapinoimaan. Mitä lähemmäs pyörtymistä matkasin, sitä kauemmaksi tätä maailmaa kaikkosin. Spitfiren strobopommitus jätti jälkeensä toinen toistaan pidempiä tracereita, joihin alkoi muodostua kuvioita. Ääreisnäön rajamailla ei tapahtunut enää mitään järkevää. Pieniä menninkäisiä, ihmisiä täynnä silmiä ja reikiä oli joka puolella.
Ajan ja tilantajuni oli mennyttä.
Voodoo Peoplen jälkeen en löydä sanoja kuvaamaan mitään kokemaani. Alkuriffi vei minut syvään transsitilaan josta palasin vasta kappaleen päätyttyä vain löytääkseni itseni seuraavan kappaleen vietävänä.
2nd best day of my life.
