”…meidän oli koetettava sovittaa kansallinen luonteemme maailmanhistoriallisiin puitteisiin. Meidän oli koetettava ymmärtää, mihin maailma oli menossa, ja mitä se, eikä vain jokin yksityinen kansa, tahtoi.” Eduard Benes, Tsekkoslovakian päämies sodan aikana
"
Venäjä, elokuun 8. 1939
Odessa kuumassa iltapäivähelteessä elokuun 8. päivänä 1939. Miten täysin samanlaisia satamat kaikkialla maailmassa ovat. Uudenaikaisten laiturien äärellä ei ole muita aluksia kuin meidän upouusi ja muodoiltaan melkein virtaviivainen laivamme ”Taskent”.
Viimeksi jää Odessasta mieleeni komea ja uhittelevan ivallinen, matruuseista muodostettu satamamiliisi. Taas hätkähdän tuota selvästi kuvastuvaa halveksuntaa heidän katsellessaan touhujamme: Me emme kadehdi teitä porvarit, te olette mielestämme vain naurettavia… Mutta juuri tätähän muu maailma ei millään halua uskoa – tätä Neuvostoliiton ihmisten uskomatonta i t s e t i e t o i s u u t t a. Kasvoista ei kuitenkaan heijastu vain iva, vaan myös uhma: ”Tulkaa meitä vastaan, senkin hölmöt, me olemme kyllä valmiit!” Jälleen soi mielessäni sävel, jonka kuulin kaikkialla Neuvostoliitossa ja joka väkevimpänä syöpyi muistiini:
Jezlib zavtra voina…
Jos huomenna on sota…
Mänttä, Suomi 20. kesäkuuta 1941. Palvelukseen astuminen jatkosodan aattona.
”Illansuussa teen yleisen intoilun ja hälinän masentamana yksin pyörämatkan Mänttään ja joudun tällöin todistamaan näytelmän, joka vaikuttaa minuun kuin paha enne. Pistävässä, syksyä muistuttavassa ilta-auringon valossa on Mäntän torille taiteellisen pikkukirkon eteen järjestetty lähtevien joukkojen paraati. Niin ilmeistä, suorastaan kyynillistä innottomuutta en ole missään sotilasjoukossa nähnyt. Tämä on jo selvä mielenosoitus, eikä sitä suinkaan riitä selittämään vain se, että sotilaissa Mäntän tehtaiden takia on tietenkin paljon ”punaista” ainesta. Synkän ja jurottavan tunnelman huipistaa lopullisesti keskellä toria seisovan sotilaspastorin perin epäonnistuneesti valitsema, täysin poliittinen saarnateema. Hän puhuu ”suurvalloista”, jotka tulevat auttamaan Suomea. Aikaisemminkin Suomea on auttanut suurvalta – Jumala – mutta tällä kertaa sitä tukee myös Saksa; ja nyt kun sekä Jumalan että Saksan ”suurvallat” ovat puolellamme niin kaikki päättyy varmasti hyvin! Saarnan jälkeen veisataan tietysti ”Jumala ompi linnamme”, ja silloin teen tyrmistyttävän havainnon, että toria reunustava miesrivistöjen neliö kieltäytyy laulamasta… Vain pari vanhempaa aliupseeria säestää pastoria, joka keskellä toria saa laulaa virren loppuun melkein yksin. Eivätkä miehet turvaudu vain tähän äänettömään mielenosoitukseen, vaan he kääntyvät supatellen, ja ivallisesti naurahdellen toistensa puoleen. Ilmassa on melkein kuin kapinaa.
Kuin salaman valossa näen, miten odottamaton ja käsittämätön tämä sotaan lähtö on varsinaiselle Suomen kansalle. Ja onko se ihme? Talvisota oli toista. Mutta tämän sodan syyt ovat niin kietoutuneet suurpolitiikan ja kansainvälisten probleemien verhoihin, että niiden ymmärtäminen on vaikeata sivistyneellekin ihmiselle. Kansanmiehen suoraviivaiset aivot eivät kerta kaikkiaan niitä tajua. Hänelle tämä on vain ”herrojen” sotaa.
23. kesäkuuta, juhannusaatto
Radion sanomalehtikatsauksessa kello 12:10 uutinen, jonka perspektiivi miltei huimaa; ”Kremlin punaiset tähdet sammutettu.” Moskovassakin on siis pimennyspakko. Tuleeko tuo lause muuttumaan vertauskuvalliseksi? Tulevatko Kremlin punaiset tähdet todella sammumaan? Mikä mahdoton ajatus. En usko sitä.
27. kesäkuuta
Hetkellisen sensaation saa aikaan jonkun kertomus, että Vilppulan asemalla oli nähty Aamulehden julkaisema sähkösanoma, jossa tiedotettiin Minskin, Kievin ja Odessan valtauksesta. Ensimmäinen vaikutelma on kuohahtava ilo ja voitonhuuma. Sitä seuraa yhtä nopea nolous ja suuttumus. Mitä helvetin järjettömyyttä tuo nyt on!
Kun radiokaan ei tiedä asiasta mitään, loppuu intoilu pian pahimmiltakin sotahulluilta.
Taas pako maisemaan tekemään tilitystä itseni kanssa. Tien varren pikkujärvet kiehuvat lämmintä valkoista sumua. Kilometri kilometriltä kiihdytän pyörän vauhtia, kunnes olen hiestä likomärkä. Hikoilen itsestäni kiukkua. Hyi helvetti! Ankaraa pohdiskelua sumua kiehuvan järven rannalla olevassa venekodassa, kunnes aamuyön kylmyys on tunkeutunut ei vain hikisen ruumiin jokaiseen soluun vaan myös aivoihin. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen. Olenhan nähnyt Venäjän.
29. kesäkuuta
Ylipäällikön (-Mannerheim) ällistyttävä päiväkäsky aamulla. Miten pateettinen, epäaito ja ennen kaikkea epäsuomalainen. ”Pyhä sota” siinä haiskahtaa melkein tsaarinajan ryssäläisyydelle. Ja miten voisi suomalainen talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin ”ristiretki”! Luterilaiset pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan Jumalan valittuna kansana, hihkuvat tietysti innosta. (-Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa puhuttiin Neuvostoliitosta Ilmestyskirjan Petona. Paavolaisen mukaan Suomi ainoana maana Euroopassa omasi kristillistä sanomaa julistaneen fascismin (IKL ja AKS). Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi haiskahtaa militaristien seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ”herrojen sotaa”. Alan olla jo täynnä pahoja aavistuksia lorun lopusta. Toissapäiväinen nolostuminen on taas saattanut minut selville raiteille. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen jatkuvasti.
30. kesäkuuta Pieksämäen rautatieasema
Vasta Pieksämäellä ensimmäinen vaikutelma liikekannallepanosta, Kuolettavan pitkä ja ikävä matka yötä myöten Joensuuhun saakka. Loppumattomia sotilasjunia seisoo asemilla. Kioskien ympärillä tungettelee sotilaita. Syvää vastenmielisyyttä tuntien kuuntelen, miten eräät komppanian pojista panevat asemille saapuessaan pystyyn laulusakkeja, koettaen opettaa yleisölle ja oudon hiljaisille sotilaille Pallen typerimpiä schlagereita, varsinkin inhoittavalla tavalla pornografissadistista ”Ryssää silmien välliin…” Keinotekoista raakuutta ja ryhdistäytymistä, jolle omituisen vastakohdan muodostavat vaaleanpunaisen ruskon alla uinuvat, loppumattoman hiljaiset yölliset metsät ja erämaavedet. Suomen kansan kunniaksi on sanottava, että huutosakinkaan voimalla ei siviilejä enempää kuin sotilaita juuri saada yhtymään kertosäkeeseen.
1. heinäkuuta, Joensuu
Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla. He lienevät saapuneet pitkien matkojen takaa. Aamutyhjä kaupunki. Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918 sankaripatsaan runosäkeistö:
Tule ei vaivatta vapaus,
eipä kuorman kantamatta,
eipä uhrin antamatta.
Valloille elon ja kuolon
itseuhri on ihanin.
Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle korostettu uhrautumisen merkitystä. Und setzet ihr nicht das Leben ein, nie wird euch das Leben gewonnen sein. Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”… Onko uhraus jo muuttunut itsetarkoitukseksi? Onko uhrautumisesta tullut ihanne s i n ä n s ä?
2. heinäkuuta
Uskonnollinen komedia jatkuu. Nyt luetaan Saksan Evankelisen Kirkon julkilausuma: ”Englannin kansa on tehnyt valintansa, eikä enää taistele kristinuskon puolesta.” Tableu. Vai on siis uuspakanallisen Saksan tulkinnan mukaan Englannista nyt tullut antikristillinen!
19. heinäkuuta
Suurpolitiikan tulevan kulun ahdistavaa aavistelua luettuani päivällä Enckellin kanssa ruotsalaisten lehtien lausuntoja. Taistelut lähestyvät Leningradia. Mutta se ei riitä että Saksa voittaa Venäjän. Jos se v ä s y y voittajana, on se kuitenkin hävinnyt sodan. Mikä on silloin Suomen kohtalo? Miten lapsellisen sokeasti me tuijotammekaan saksalaisten ”voittoon” ja Moskovan valloitukseen! Voi tulla meillekin sellainen aamu, jolloin heräämme kauhuun voittajan seppel ohimolla…
”
Olavi Paavolainen palveli jatkosodan ajan propagandaupseerina. Nämä hänen sodan aikana pitämänsä yksityiset päiväkirjansa hän julkaisi sodan jälkeen 1946. Julkisuudessa Paavolaista syytettiin "kotipesän likaamisesta".