IRC-Galleria

Siitä asti kun ihmiset ovat alkaneet elää järjestäytyneessä yhteiskunnassa, on ollut hallitsijoita ja tavallista kansaa, rikkaita ja köyhiä.
Tasapaino näiden välillä on vaihdellut läpi koko maailmanhistorian. Samoin läpi koko historian on jatkunut aaltoliike, jossa rauhalliset ja
levottomat kaudet ovat vaihdelleet.
Vakaassa yhteiskunnassa ei tarvita suuria parannuksia. Ihmiset voivat keskittyä kulutukseen, materian kasaamiseen ja talouden kasvuun. Kuitenkin
syystä tai toisesta ihminen ei tyydy tasapainoon; pikkuhiljaa toiset alkavat kasata itselleen huomattavasti enemmän hyvinvointia kuin toiset.
Keskiluokan kutistuessa ja köyhien määrän kasvaessa yhteiskunnasta tulee turvattomampi. Läpi koko historian tämä kehitys on johtanut sotaan.
Samaa tahtia yhteiskunnallisen aaltoliikkeen kanssa kulkee myös yhteiskunnallinen tietoisuus. Hyvinä aikoina ihmisten ei tarvitse olla tietoisia; he
saavat tarpeeksi sisältöä elämäänsä sirkushuveista, kun leipä on turvattu. Mitä epävakaammaksi olot muuttuvat, sitä suuremmaksi nousee
yhteiskuntatietoisuus. Pitkän tasaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen kehitys on jälleen kulkemassa kohti levottomuuksia, mellakointia,
vallankaappauksia ja pahimmassa tapauksessa sotaa. Merkit ovat jo nyt nähtävissä: vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien, omistajien ja
työntekijöiden (myös työttömien) tai vaikka poliisin ja anarkistien välillä kasvaa. Valvontaa lisätään jatkuvasti. Säädetään uusia lakeja, jotka
tekevät entistä suuremmasta ihmisjoukosta rikollisia. Samaan aikaan mediat hehkuttavat kuorossa liikkeenomistajia, salarakkaita, näyttelijöitä,
laulajia ja formulatähtiä.

Suomi on talouskasvun kärjessä. Lähes millä tahansa mittarilla olemme maailman huipulla. Verotulot ovat ennennäkemättömän suuret, valtionyhtiöissä
jaetaan miljardeja optioina ja olemme yksi maailman kilpailukykyisimpiä maita. Samaan aikaan keskellä maamme pääkaupunkia sadat ihmiset jonottavat
leipää, tukia leikataan, työttömät haluttaisiin pakottaa töihin työttömyyskorvauksensa eteen, opiskelijat halutaan laittaa töihin tai saada ottamaan
lainaa ja monet eivät tahdo saada edes toimeentulotukea. Asunnottomien määrä on järkyttävä. Miten tämä kaikki on mahdollista yhdessä maailman
rikkaimpia hyvinvointivaltioita? Kenelle hyvinvointi kuuluu? Minkä arvoista se on, jos se kuuluu vain muutamalle harvalle?

Ihmislajin perusluonteeseen kuuluu tietynlainen itsekkyys ja tahallinen sokeus. On helppo tuijottaa lähelle, uskoa, että elämä on omissa pienissä
ympyröissä. Tällöin on myös helppo sulkea "ne muut" ulkopuolelle ja olla välittämättä heistä. Aika harva on valmis luopumaan saavuttamistaan eduista
toisen hyväksi; joillekin on liikaa jo rahan antaminen hyväntekeväisyyteen. Usein se on kuitenkin helppo keino ostaa puhdas omatunto.
(Tarkennukseksi: on hyvä asia antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Se ei kuitenkaan saisi jäädä ainoaksi teoksi.) Vaatisi paljon enemmän myöntää, että
omat asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin, oikeasti sitä uutta taulu-tv:tä ja seuraavaa Intian-matkaa ei välttämättä tarvitse. Oikeasti ei
tarvitsisikaan ostaa valmisruokia, käydä kalliissa baareissa tai saada upouusia merkkivaatteita. Huomattavasti vähemmälläkin tulee toimeen. On
kuitenkin houkuttelevaa koittaa tavoitella itselleen mahdollisimman paljon materiaa ja rahaa. Muut arvot tuntuvat lapselliselta
maailmanparantamiselta, omaisuuden haaliminen on nostettu tärkeimmäksi asiaksi mitä yksilö voi elämässään saada aikaan. Tosi-tv on hyvä esimerkki
siitä, mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään rahan eteen.

Kuitenkin jatkuvasti kasvava joukko ihmisiä joutuu ihan oikeasti taistelemaan saadakseen edes välttämättömimmän - myös omassa maassamme. Moni
palkansaaja pitää näitä kaikkein heikoimmassa asemassa olevia "sossupummeina", loisina kunnollisen kansalaisen palkkapussilla. Menisivät töihin,
mokomat.
Palkkatyötä ei kuitenkaan riitä kaikille, ei varsinkaan mielekästä sellaista. Samalla suuri osa työntekijöistä nääntyy kohtuuttoman työtaakan alle.
Monilla äärettömän tarpeellisilla aloilla palkat ovat naurettavan pienet suhteessa työmäärään, ja henkilökuntaa aivan liian vähän. Hyvinä
esimerkkeinä ovat vaikkapa siivousala ja terveydenhuolto. Näillä ja monilla muilla aloilla on aivan uudenlainen työtätekevien köyhien joukko.
Siivoojan palkka on noin seitsemän euroa tunnilta, ja kahdeksan tunnin työpäivä saattaa toisinaan olla niin kiireinen, ettei edes taukoja ehdi pitää.
Aivan oma lukunsa ovat provisiopalkalla toimivat "myynnin ammattilaiset"; heidän on mahdollista tehdä täysi työpäivä saamatta senttiäkään palkaksi.

On siis selkeästi nähtävissä kasvava eriarvoistuminen. Saavutetuista etuuksista ei ole mukavaa päästää irti, eikä monikaan haluaisi edes maksaa
veroja. Kuitenkin varmasti suurin osa ihmisistä haluaa elää rauhallisessa yhteiskunnassa, jossa ei tarvitse pelätä ryöstöjä, mellakoita tai sotia.
Miksi sitten kuljemme kohti huonompaa tulevaisuutta?