IRC-Galleria

Sateinen kevätilta vei suunnitelmia mennessään. Sade ropisi auton kattoon ja tuulilasiin kutsuvasti mutta samalla myöskin kantaen suunnitelmia pois satamalla. Hieman yksinäinen olo tuijottaessa liikennevaloja, jotka eivät tuntuneet vaihtavan taas millään, että olisi voinut jatkaa matkaansa eteenpäin.

"Kylläpäs ilta pimenee nopeasti..." Mietiskelin siinä kun join kahvikupposta. Ilma oli kylmä ja hieman tuulinen. Mutta alkuiltaa vaivannut sade oli loppunut, tiet alkoivat kuivaa, ihmisiäkin oli lähtenyt enemmän liikenteeseen ja ilma oli hyvin mukava ja raikas sateen jälkeinen. Istuin pöydän ääressä tuijotten kuivuvaa katua, ohiajavia autoja, ihmisten lauantai-illan huumaa ja joitakin muita random hihhuleita. Pää raksutti tyhjää, ja mielessäni olit sinä. Et ollut nyt täällä... Mikä suuresti kyllä näkyi... Puuttuva auto kaupungin katukuvassa, iloinen ääni puhelimessa, ehkä hieman haikea olokin aika-ajoin ja pikkainen huoli siitäkin, että onkohan varmasti kaikki ihan hyvin. Ikäväksi kai tuota kutsutaan...

Ajatukset katkesivat kuitenkin tekstiviestin piippaukseen puhelimessa. Kaivoin puhelimen taskusta luin viestin. Mieltäni lämmitti. Viesti oli sinulta, juuri kun sinua ajattelin. Mieleni valtasi lämmin ja rauhaisa olo. Viesti oli lyhyt, mutta sisälsi kokonaisuudessaan pelkkää asiaa. Kiitos siitä sinulle. Vastasin viestiin ja laitoin puhelimen taskuun, vetäsin loput jäähtyneet kahvit naamaan, imaisin savukkeen loppuun ja marssin viileään kevätiltaan...

"Nyt jotain tekemistä..."

Vihreä 323 BG Facelift ja LY3D:n pintaansa joskus saanut kakkis, Halkoivat pimeyttä kuopiontiellä kohti länttä hyvää matkavauhtia. Polvijärven rampista ylös ja vanhalle ylämyllyntielle sieltä kiertäen. Isoilla tiellä ajamisessa ei ole niin sitä hehkua. Mitä pimeillä mutkaisilla asvalttipätkillä. Vanha ylämyllyntie tuli taitettua lähes loppuun asti. Alkoivat suuntavilkut vilkkumaan kohti Mattisenlahtea Liperin kunnassa. Reipas moottorijarru, kääntö ja eikun poljinta syvemmälle. Alussa olevat hidastetöyssyt hieman rajoittivat autojen menohaluja, sillä molemmat autot joku on pilannut joskus madaltamalla. Hidastetöyssyt ohi... Asvaltoitu, hyvinkin mutkainen maalaistie alkaa. Eikun musiikkia kovemmalle ja eikun menoksi vaan.

http://www.youtube.com/watch?v=9y-XC4hcbAg

Edessä olevan Mazdan jarruvalot välähtävät ennen mutkaa määrätietoisesti, mutta myös tietä hakiessa. Itse tulen perässä hieman leveämmillä ajolinjoilla. Pitäen matkavauhdin siinä hyvän ja ihanan välimaastossa. Matka taittuu hyvää vauhtia. Tie oli paikkapaikoin roudan nostelema ja aiheutti nopeitakin jarrutuksia ja väistöliikkeitä aika-ajoin... Matalalla loistava keltainen iso täysikuu antoi säväyksen kevätyöhön... Kahta henkilöautoa katsoen, kun ne kiitävät peltoaukeamien keskellä, vielä tietämättä päätepysäkkiään...

Mattisenlahdentie alkoikin olla lopussa, enää on jäljellä hiekkaa ja päätimme, että soralle emme lähde ajamaan. Suoraan ajaessa olisimme päässeet Liperin kirkonkylälle...

Pimeän kevätyön valaisi keskellä peltoja, vai muutamat hassut pysäköintivalot. Bussipysäkillä vilkkuvat suuntavilkut ja tupakan päässä hehkuvat tulipesät. Hiljaisuuden rikkoi Mazdan 16 venttiilinen moottori, mutinaa äskeisestä tiestä sekä matkasuunnitelmaa eteenpäin. Vatulointien ja autojen kääntämisten jälkeen keulat suuntasivat, headlightsit loistaen kohti Rääkkylää...

Mattisenlahdesta eteenpäin siirtyessä, tie muuttuikin paljon paremmaksi. Ei ollut enää niin mutkainen. Mutkien tilalle tulivatkin enemmänkin mäkiset vaarat. Tie muuttui leveämmäksi joka nostikin matkanopeutta taas entisestään. Pimeät kuuset ihan tien vieressä toivat lisää syvyyttä ajeluun, kuun välähdellessä välillä puiden välistä... Kaksi peltilehmää rouskutti hyvällä ruokahalulla polttoainetta ja näin ollen sai lisää virtaa matkaansa. Mazdan perävalot katosivat aina mutkan tai mäen alle, niin Golfin keulalta napsahti lisää valoa kohti tietä. Mutkat aukenivat silmissä ja ajaminenkaan ei ollut niin tuhruista. Vaan pystyi ottamaan löysin rantein mutkat ja mäen nyppylät. Autossa musiikki soi entistä kovempaa ja mutkaan tuli haettua jo kovempia ajonopeuksia. Matka taittuu oikein loistavasti... Kunnes tämänkin maalaispätkän katkaisee tie...

Liperi 9 KM
Rääkkylä 28 KM

Vilkku kohti rääkkylää ja eikun hanaa. Tie muuttui entistä paremmaksi ja oli todella hyvä ajaa. Ei ollut routa enää nostellut sitä. Tasaista ja hyvää asvalttia. Mazda alkaa kadota pikkuhiljaa horishonttiin. Eikun pienempää laatikkoon ja pedaali pohjaan... "Kaveria ei jätetä..."

Tie vilistää auton alla ja matka taittuu eteenpäin. Auto pelaa ku junan vessa. Ei mitään ongelmia. Raikas kevätyö ihan niinkun olisi tehnyt vielä tehtävänsä auton moottorille. Tuntui ihan hyvältä päästellä vaan menemään. Tietämättä mitä edessä on. Kuu heijastuu peltoaukeiden kohdalla auton kyljestä sivupeilistä katsottuna. Ei ihan suoraa tietä oo osanneet insinöörit tehdä tästäkään... Ajattelin mielessäni ja eikun eteenpäin. Varoituskyltit pamahtavat valokiiloihin... Autolle annetaan jarrua ja höllätään vauhtia. Edessä näkyvätkin jo Arvinsalmen lossin valot. Jarrutellaan ja hidastellaan. Valutellaan madaltamalla ja ylisuurilla vanteilla pilattu auton tötterö lossin kannelle...

Lossi alkoi keinahtelemaan aalloissa ja matka jatkui... Huomattavasti järeemmällä moottorilla... Auton oman moottorin rauhoittuessa hetken äskeisestä etapistaan...

Jyristen ja tärähdellen lossi rantautuukin jo vastarannalle. Auton kojelautaan syttyi nippu punaisia valoja merkiksi siitä, että kohta mennään... Ja heti perään oman auton moottorissa venttiilit lähti tekemään töitä. Ajosilta laskeutui ja puomi nousi ylös. Edessäni oleva Mazda nousi pois kannelta ja perässä tulin sitten itse. Vilautin muutaman kerran hätävilkkuja lossikuskille kiitoksena tehdystä työstä ja sain kuittauksen lossinvaloilla. Matka jatkuu kohti Rääkkylää...

Tie muuttui entistä paremmaksi ja paikannimet, öiset maisemat ja tie vilisti hyvää vauhtia ohi. Ei ollut enää niin paljoa mutkia ja mäetkin olivat kadonneet, verrattuna siihen, miten paljon niitä oli alkumatkasta. Moottorit pöhisten autot kiitävät kohti Rääkkylää. Loppumattomilta tuntuvat suorat alkoivat ja meno muuttui tylsemmäksi, ainakin omasta mielestä...

Huomasinkin, että on menny ihan tissien läpyttelyksi tämä ajaminen ja edessäni mennyt Mazda menikin jo kaukana horishontissa. Pitävät siis kovempaa matkavauhtia kuin itse. Hetki mietiskelyä... Auto kiinni...

Annetaan vaihdelaatikolle käsky kädellä "Kaksi pienempää kiitos" ja eikun menoks. Kierroslukumittari olikin jo lähes ääriasennossa kun tarjotaan takaisin päin vaihteita ylös... Nelonen napsahti laatikkoon kuin pesäpallo räpylään ja poljin painui kohti syyläriä jälleen. Vauhti nousee tasaisesti ja mielestäni ihan hyvää vauhtia, tällaiselle starttimoottorille. Nelonen alkoikin olla jo punarajalla... Ja sitten vielä se viimeinen pykälä laatikkoon ja eikun kaasua vaan. Mazdan perävalot alkoikin hyvää vauhtia suurenemaan kokoajan. Ehkä jopa liiankin hyvää vauhtia... Pudotetaan veto pois ja annetaan jarrulevyille vähän rakkautta. Taas sitä mennään. Peräkanaa kun mummot prismaan.

Joensuu 58 KM
Rääkkylä 15 KM

Ohhoh. Onpas tultu jo... Ajattelin mielessäni. Matka-aikaa on kulunut semmonen n. 40 minuuttia. Lossi tietysti vei oman osansa ajasta... Mut leppoisastihan tämä on mennyt. Eikun jatketaan vaan etiäpäin... Pakkohan tästä on päästä vielä takaisin ihmistenilmoillekin. Löytyi kyltti...

Hammaslahti 25 KM
Joensuu 50 KM

Suuntavilkut pamahtivat molemmissa autoissa vasemmalle. Hölläys ja hyvällä vauhdilla risteys ohitettu ja matka jatkui kohti Hammaslahtea entisessä pyhäselässä. Nykyisin Joensuuta... Lyödään Pioneerista volaa ja eikun ääntä kohti.

http://www.youtube.com/watch?v=BeLChRyjkCA

Tie muuttuikin huonommaksi silmissä, mitä se oli vielä viimeiset 30 kilometriä. Matkavauhti laski hieman, mutta eipä se fiilistä silti pilaa. Öisiä mutkaisia maalaistietä. Vain minä ja auto. Varsinkin tietäen, että jos oma pommi pettää tielle. Edessä n. 500 metrin päässä. Kulkee apua. Autot vilistivät kehnoa asvalttipäällysteistä tietä, kohti Hammaslahtea...

Hammaslahden kylä oli hyvinkin hiljainen. Kello oli jotain puoli kolme aamuyöllä. Ei ristinsielua missään. Kaksi hyljättyä peltiromua paikallisen S-marketin pihassa olivat nuuhkuttelemassa keväistä yöilmaa romanttisesti kahdestaan. Naurahdin sairaille mielikuvilleni ja hammaslahdentietä pitkin kohti 6-tietä matka jatkui tasaisen varmasti....

Isolla tiellä ajaminen puuduttaa, joten viimeinen etappi kohti Joensuuta mentiin Suhmuran shikaanireittiä pitkin... Tie oli huonommassa kunnossa mitä muistin ja aiheutti todella paljon ylimääräistä jarrupolkimen käyttöä ja tarkkavaisuutta tiehen. Meni ajamisen into tällä pätkällä kokonaan, koska ajamisesta tuli niin hermojaraastavaa touhua. Autoa ei kuitenkaan ole ollut tapana rikkoa oman hölmöytensä vuoksi. Routa on nostellut ja hajoittanut hyvinkin pahasti paikkapaikoin tätä asvalttitietä. Eikä kukaan sitä varmaan ole korjaamassa aikoihin... Suhmurasta, autot vilistivät niittylahdentielle josta käännyttiin vanhalle 6-tielle ja kohti Reijolaa. Reijolan vanhaa tietä pitkin Niinivaaralle ja siitä Keskustan läpi siihtalaan parkkiin ja iltatupakille...

Kello näyttikin olevan aamuyöllä jo kolmen hujakoilla. Autot hyrskyttivät kiinni menneen aakkospaarin pihalla flektit iloisesti huristen ja tupakat kärysivät aamuöisessä kaupungissa. Tupakit asvalttiin ja tervehdykset ja kaksi niin erilaista autoa, mutta loppujenlopuksi niin samanlaista, erosivat toisistaan valoisaan aamuyöhön...

Golffi tuli takaisin kotiin, alkoi levolleen parkkiruutuunsa... Tsekkailut että kaikki on ok, ja hyvän yön toivotukset. Kilometrejä tuli hiukka päälle 100 mittariin ja polttoainetta tais mennä n. 10 euron edestä. Ei siis yhtään paha reissu tältä kantilta. Kyllä meni kevätyön pimeinen aika, pitkin maakunnan mutkaisia, petollisia ja niin ihania asvalttiteitä pitkin... Tästä on hyvä jatkaa. Minne tänään, minne huomenna...? Sen näyttää vain 1.8 litrainen, punaisella älyykolmedee punamultamaalilla varustettu pieni pölperö...

Kirjoittaja sapatti päivämäärä 30 Huhti 2009, 11:51

Pari yötä sit tuli nähtyä mielenkiintoista unta. Unessa rassattiin Ramijampan kanssa tuota omistamaani sunnya,tarkemmin sanottuna asensimme lämpömittaria auton konehuoneeseen Yhtäkkiä paikalle pelmahti misanttoori kyselemään ja kattelemaan touhuja mutta sanoi että hän ei uskalla koskea tähän autoon kun tulee pian jotain vikaa. Minä aluksi siinä kattelin että mitä misanttorin kaulassa riippuu ja mitä hän pitelee käsissään,noh selvisi sekin ajanmyötä,kaulassa roikkui golffin laturinhihna ja hyppysissä oli golffin virranjakajan kansi Perusteluiksi hän kertoi että pitää olla kaulassa remeli että saa nopeasti vaihdettua autoon sen paikoilleen ja virranjakajaa hän pitää sen takia kädessään että se lämpenisi ja saisi autoon paikoilleen laitettua lämpimänä osan Sit se uni päättyikin siihen.

:D

Rakas päiväkirja.

En ole kirjoittanut aikoihin sinulle. Miksi? No tämmönen julkinen avautuminen ei ole mitenkään järkevää, hyväksyttävää, hienoa, eikä ihmisiä kiinnosta paskaakaan. Tänne kirjoittaminen ei hyödytä ketään. Ei minua, ei sinua, eikä varmaan ketään muutakaan. Muttaku ei välillä tiijä, mihin vittuun purkas päätänsä ku tuntuu siltä että leviää hommat käsiin. "Mee ammattiauttajalle?" No mee ite yksinkertaisesti vaikka hevon vittuun lukemasta, jos et parempaa tuu keksimään. Joko vituttaa teoreettisesti tai konkreettisesti.

En tiijä, tiettääkö kukkaan, mut vituttaa nykyisin aika paljon? Mikä? Sille ei varmaan koskaan löydy järkevää selitystä. "Pienistä puroista muodostuu iso joki". On paljon asijoita joita pitäisi vittu vaan ajatella tai olla ajattelematta. Mutta ajattelee yleensä niitä, joita ei pitäisi ajatella. Ja sit jääpi ajattelematta asiat, jotka pitäs justiinsa ajatella selväks. Loogista, mutta kun ei tältä vitutukselta kerkee. Ei huomenna, ei tänään, ei eilen, eikä varmaan sitten myöhemminkään. On vituttanut jo aika kauan. Vuoden, kaksi, ehkä kauemminkin jo. En osaa tarkkaa päivää sanoa millon tää vitutus alkoi. Välillä tää näkyy vain pienenä kuittailuna, itseinhona tai muuten vaan äksyten. Toisinaan taas vituttaa niin paljon, että on vaaraksi itselleen ja muille. Eikä oikkeesti tiijä mitä tapahtuu seuraavana. On vituttanut jopa niin paljon, että on onnistuttu luitakin rikkomaan. Mut mitäs pienistä, nehä on uusiutuva luonnonvara. Ketään ei kiinnostanut. Lääkäriäkään ei ois kiinnostanu, joten jätin menemättä. Tuli se ajan kanssa kuntoon.

On tapahtunut paljon. Omassa, kuin myös muidenkin elämässä. On nähty maailmaa, on käyty intissä, on tehty töitä, on oltu työttömänä, on syöty, juotu ja käyty paskalla. On naurettu, on murjotettu, on oltu neutraaleja ja eniten varmaan on vituttanu. Olen ollut paska ihminen ja paikannut paskaa ihmiselämääni olemalla hyvä ihminen. Ilmiselvää vissiin. Muttaku ei perkele näköjään hyövytä vitutuksen poistoon. Olen auttanut, ollut tukena, kuunnellut, yrittänyt ymmärtää, seissyt rinnalla, hyvässä kuin pahassa ja muutenkin vaan yrittänyt olla ns. "hyvä kaveri." Toisinaan taas vittuillut, haistattanut pitkät ja aiheuttanut ympärillä vaan pelkkää paskaa ja ihmisille pahaa oloa. PlusMiinusNolla, terveisiä vaan kaikille.

Kun vois palata niihin aikoihin kun ei vielä vituttanut näin paljon mitä nykysin. Aikoihin, millon ei ollut millään väliä, pääasia että oli päivästä toiseen vaan hauskaa ja kivaa liibalaaba paskaa. Valvottu kavereiden kanssa pitkälle öihin, oltu ulkona, jauhettu paskaa elämästä/turhista asijoista ja niin edelleen. Oltu sekasi ku ellun kanat, yksinkertaisesti ja välillä kirjaimellisesti. Kaikki pitempään ympärillä pyörineet ihmiset tietää, mimmosta se oli joskus. Tämmöistä ei vittu oikeasti oo ollut enää aikoihin. Mistä johtuu? En tiijä. Ihmiset muuttuu. Mie muutun, maailma muuttuu, elämäntilanteet muuttuu ja kaikki vittu muuttuu. Kaikki mennee yksinkertaisesti ihan vittu päin persettä. No tää on miun mielipide. Mut toisien mielestä kaikki on menny tietysti paremmaksi. Hyvä vaan, jos tietää olevansa onnellinen. Vituttaa itseasiassa loppuunsa kahtoo miten ihmiset luulee, että kaikki on nyt ok? Oikeesti, onko ne loppuunsa juuri niin ku olette halunnu? Iteki oon luullu joskus, että kaikki on ok. Muttakun repii sen pikkuisen ja säälittävän päänsä pois perseestä ja kahtoo ympärilleen. Mikään ei ole "ok". Ketään en tuomitse/syytä/vihaa, jokainen päättää itse miten asiat näkee. Toiset huomaa sen aikaisemmin, toiset vasta sitten, kun kenties saattaa olla liian myöhäistä. Viisas vaikenee tästä asiasta nyt.

Jos keskittys viimeaikaisiin tapahtumiin, eikä jankkais viime vuosisadalla. Hmm... Jaa... Viime vuosi. Vittuku viittis kirjoittaa kaikki tapahtuneet asiat tähän. Mut en viiti. Joku raja sentäs. Tapahtui paljon. Loppui viimeinen ns. "velvollisuus" eli armeija, heti vuoden alussa. Sen jälkeen hiippailtiin työttömänä jonkun aikaa ja yritettiin totuttautua taas siihen elämään ku ei joku käske aamulla, mitä laitat päälles, millon syyvään, millon nukutaan ja millon ois hyvä aika käydä paskalla. Kaikki piti ajatella ite. Ei ollut ilmasta ruokaa, ei ilmaista kattoa pään päällä. Piti ajatella, mitä puen päälle. Kyytiäkin jos tarvitsi. Piti tankata omilla rahoilla autoa tai sitten etsiä kyytiä. No nopeasti tähän taas sopeutui. Rahat meni, ja vitutti lisää.

Päästiin töihin, taloudellinen tilanne helpottui heti. Olin ahne, kahden kuukauden "alkurevityksessä" muutama vapaapäivä. Alkoi painamaan "uni" niskaan ja voimat alkoi olla vähissä. Mutta töitä oli tehtävä, että selviää tässä helvetin ankeassa paskassa ns. "hyvinvointivaltiossa" eteenpäin. Mikä vitun hyvinvointivaltio, jos saan kysyä? Jokainen tietää mitä on tapahtunut viimevuosina. Suomen nuoriso ainakin voi hyvin tässä hyvinvointivaltiossa. Sanoisinko, että oikein tikittävä aikapommi. Mut en palaa tähän aiheeseen. En oo tarpeeksi viisas puhumaan tästä, sillä olenhan van merkonomi. Palatakseni aiheeseen ja omaan pieneen tarinaani. Tehtiin töitä edelleen, väsytti, vitutti ja masenti kaikki. Tästä ja varmaan monienkin yhteensattumien summaan, hiipui pienempiä ja isompia ihmissuhteita käsiin. Mutta sain myös solmittuja uusia tietenkin. Ei pelkkää pahaa. En välittänyt niistä jotka kariutui. Sillä en jaksanut tehdä edes töitä niiden eteen, ei ollut motivaatiota/kiinnostusta. Ei minun puolelta. Eikä muidenkaan. Näin siinä sit käy. Katumista ei ole havaittavissa. Sillä näin erotellaan tosikaverit niistä saatanan hyväksikäyttäjistä. Väsytti ja vitutti, kaikessa kauneudessaan. Kesä meni loppuunsa vitutuksessa ja sinisilmäisenä mulkkuna elämisessä. Tuntui että olin ihmisille kuin joku vitun seurakoira joka sormia napsauttamalla tuli häntäheiluen tuomaan palloa. Tämä siis kuvainnollisesti selitettynä.

Ajelin vapaita kesäiltoja ja viikonloppuja vain autolla, kuljettaen autoa ja tylsää elämääni eteenpäin. Tuntu että siellä saapi olla ihan rauhassa.

Tuli syksy. Mielessä pyöri asiat pois lähtemisestä, niin kaupungista sun muustakin. Ei tuntunut mikään oikealta. No mut kuitenkin... Aloitin etsimään asuntoa, entinen oli jätettävä taakseen, useasta eri syystä. Tilavasta ja hyvästä asunnosta. Täytyi siirtyä säälittävään koirankoppiin. Mitä en omaksu asunnoksi vieläkään, vaikka olenhan tässä jo kohta 3kk asunutkin. Pelkkää tyhjää seinät täynnä. Pimeitä neliöitä, täynnä vain tätä samaa vanhaa ja väsyttävää paskaa. Betonielementtitalot jotka huutavat surkeuttaan ja surkeita ihmiskohtaloita. Onko tää loppuunsa ees elämää? Vai pitääkö vain yrittää olla ja mukautua ympäristönsä kaltaiseksi. Kylmäksi, harmaaksi ja ilmeettömäksi läjäksi. Ei, sitä en halua. Vaikka kovasti näin on käymässä kokoajan. Marraskuussa sitten työt loppuivat ja auto paskoi silmille. Jonka paskomista siedettiinkin melkein puolitoista kuukautta, osia ympäri maailmaakin etsien. Alkoi viina maistua. Viikonloppuja tuhlattiin juomiseen ku ei muutakaan ollut. Ei autoa millä liikkua, jolla olisi voinut korvata sen tyhjyyden jonka sen puuttuminen toi. Ei tiennyt mitä helvettiä tapahtuu, enkä tiedä vieläkään. Mutta siitä selvittiin. Siirryttiin joulukuulle ja työttömän arki alkoi pikkuhiljaa luistaen, kelan kanssa rahoista tapellen... Vuosi vaihtui ja uudet kujeet sen mukana. Kirjoitetaan niistä vaikka vuoden päästä. Jos olen kirjoittamassa. Luoja tietää. Vaikka en siitä pahemmin perustakkaan.

Pelkkää paskaa siis koko vuosi? No ei ihan. Vaikka nyt sellaisen kuvan saikin. En väitä että vuosi olisi ollut kokonaisuudessaan paska. Hyvääkin mahtuu joukkoon. Vaikka on enempi se vitutuskäyrä ollut korkeammalla kuin joku muu... Palatakseni aiheeseen "Ajelin vapaita kesäiltoja ja viikonloppuja vain autolla..." En väitä että tätä tosiaankaan katusin.

Näillä autoilureissuilla tapasin hänet. Hän, joka liittyi seuraani joko omasta tahdostaan tai pyynnöstäni kerta toisensa jälkeen kesäöissä. Useiden tuntien keskusteluja aiheesta kun aiheesta. Kesäisessä, raikkaassa ja kauniissa kesäyössä kaupungissa ja sen laidoilla. Tai pimenevässä syksyyn kääntyvässä sateisessa kesäyössä jossain muualla. Muistan vieläkin kaikki ne hetket jotka vietin hänen kanssaan. Sekuntiakaan en voisi vaihtaa pois. Tutustuin häneen, ihastuin häneen ja lopulta rakastuin häneen. Hän ei tiennyt asiasta mitään, salasin sen, koska pelkäsin menettäväni tämän kauniin ilmestyksen elämästäni, jos sen paljastaisin.

Hän oli minulle se alkukesäinen lämmin aurinko, loppukesän valoisa kesäyö. Hän on kuin katuvalot, jotka ohjaa kulkemaani pimeää tuntematonta tietä eteenpäin. Syksyinen aamuaurinko sateisen viikon jälkeen ja talvinen, kaunis, puhtaan valkea lumisade, joka hiljalleen leijailee maahan. Hän sai muuttamaan asioita minussa. Hän sai ajattelemaan muutakin kun sitä pelkkää harmillista paskaa mitä käytiin läpi omassa päässä. Hän valaisi tietäni ja oli jokaisena aamuna mielessä kun töihin läksin ja töistä pääsin. Hän oli se, minkä takia jaksoi päivästä toiseen odottaa vain sitä hetkeä, että näen hänet uudelleen. Hän on mielessä edelleen viimeisenä kun menen lepäämään, ja hän on ensimmäisenä mielessä aamulla, kun kupposen kahvia saan kätöseen.

Juttelimme paljon, jonka jälkeen kaikki muuttuivat. Enkä ole katunut hetkeäkään. Ei oikeasti sanat riitä kuvailemaan tätä. Mitä nyt tässä yritän jaaritella tai kirjoitella. Pitäisi vaan katsoa silmiin, ottaa kädestä kiinni ja antaa hiljaisuuden kertoa mitä tarkoitan. Hän on paljon tuonut iloa minun elämääni viimeisien kuukausien aikana. On ollut paljon hetkiä, jolloin tuntuu että seinät kaatuu päälle. Peli menetetty ja mitään ei ole jäljellä. Mutta silloin silmissäni näen hänet yhä uudelleen ja uudelleen, hymyilemässä kesäiltaisessa auringonpaisteessa. Kävelemässä kohti, tuulen hellästi, mutta kauniisti puhaltaen hänen hiuksiaan. Silmät joihin olen uppoutunut monta kertaa, ja joista ei tahtoisi päästää katseellan irti. Hetkiä, jolloin on naurattanut kovastikin joku juttu ja myös ne hetket jotka ovat olleet sinulle tai meille vaikeita. Hetkeäkään en voisi vaihtaa pois, enkä tahdo. Vaikka voisikin. Sillä niitä hetkiä, ei voi kokea kenenkään muun kanssa, sellaisina kuin ne ovat olleet. Ei koskaan. Ne ovat vain meille kahdelle tarkoitettuja. Hetkiä, jotka saavat hiljentymään ja vain ja ainoastaan ajattelemaan häntä.

Olen oppinut tuntemaan häntä ja ymmärtämään. Varmaan paljon paremmin mitä hän luuleekaan. Tiedän mitkä ovat hänen heikkouksia ja tiedän hänen vahvuutensa. Kuten myös toisinpäin. Mikä on mielestäni hyvä asia. Heikkoudet, eivät tee ihmisestä heikkoa, vaikka niitä olisikin paljon. Sitä täydentää vahvuudet niin paljon. Olen kunnioittanut ja arvostanut hänen tekemiään päätöksiä elämän suhteen kuin myös muuten. Koska kunnioitan ja arvostan häntä ihmisenä ja tämmösen tomppelin kahtojanakin todella paljon. Minulla itsellä taas olisi paljon harjoiteltavaa muutamassa asiassa. Mutta uskon pystyväni siihen kun aika on oikea. Hiljaa hyvä tulee, uskoisin. Kun malttaisi vaan odottaa...

Olen onnellinen siitä, että hän on ilmestynyt elämääni. Toivottavasti saan pitää myöskin hänet elämässäni. Sillä mikään ei ole mitenkään, jos hänenlaistaan ihmistä ei olisi. Elämä... Se olisi huomattavasti surkeampaa ja paskempaa mitä se silloin tällöin on. Hän saa minut unohtamaan sillointällöin melko hyvin kaikki ne surkeat asiat, mitä on olemassa. Ihmeellinen taika hänellä on, mistä se johtuu, en tiedä. Eikä kiinnostakaan loppuunsa. Rakastan sinua paljon. Kaikenkukkuraks... Ei vitutakkaan loppuunsa enää niin paljoo mitä ennen. Osa on hänen ansiotaan ja osa on mennyt omalla painollaan eteenpäin. Mikä on tietysti hyvä, ehkä tähän paskakaivoon paistaa sekin aurinko joku päivä, joka aamulla herättää ja tuo sen fiiliksen päähän, että kaikki ois helvetikseen hyvin. Sitä odotellessa.

Tässä avautumisessa ei ollu mittään järkee. Ja oot hullu jos oot jo näin pitkällä. No kohta onneks loppuu. On olemassa ihmisiä joille pitäisi sanoa, joko; "Kiitos", "Anteeksi" tai "Haista vittu". Tässä niitä ei ole sanottu. Enkä tiedä pystynkö näitä koskaan kertomaankaan. Mut jos joku kolahti, jotain on tarkoitettu. Kaunis kiitos, jokatapauksessa... Minun on aika mennä.

Valoa. Pimeän syksyn ja alkutalven keskelle toi minulle lähetys Saksasta. Jospa se tästä...