IRC-Galleria

Rakas päiväkirja.

En ole kirjoittanut aikoihin sinulle. Miksi? No tämmönen julkinen avautuminen ei ole mitenkään järkevää, hyväksyttävää, hienoa, eikä ihmisiä kiinnosta paskaakaan. Tänne kirjoittaminen ei hyödytä ketään. Ei minua, ei sinua, eikä varmaan ketään muutakaan. Muttaku ei välillä tiijä, mihin vittuun purkas päätänsä ku tuntuu siltä että leviää hommat käsiin. "Mee ammattiauttajalle?" No mee ite yksinkertaisesti vaikka hevon vittuun lukemasta, jos et parempaa tuu keksimään. Joko vituttaa teoreettisesti tai konkreettisesti.

En tiijä, tiettääkö kukkaan, mut vituttaa nykyisin aika paljon? Mikä? Sille ei varmaan koskaan löydy järkevää selitystä. "Pienistä puroista muodostuu iso joki". On paljon asijoita joita pitäisi vittu vaan ajatella tai olla ajattelematta. Mutta ajattelee yleensä niitä, joita ei pitäisi ajatella. Ja sit jääpi ajattelematta asiat, jotka pitäs justiinsa ajatella selväks. Loogista, mutta kun ei tältä vitutukselta kerkee. Ei huomenna, ei tänään, ei eilen, eikä varmaan sitten myöhemminkään. On vituttanut jo aika kauan. Vuoden, kaksi, ehkä kauemminkin jo. En osaa tarkkaa päivää sanoa millon tää vitutus alkoi. Välillä tää näkyy vain pienenä kuittailuna, itseinhona tai muuten vaan äksyten. Toisinaan taas vituttaa niin paljon, että on vaaraksi itselleen ja muille. Eikä oikkeesti tiijä mitä tapahtuu seuraavana. On vituttanut jopa niin paljon, että on onnistuttu luitakin rikkomaan. Mut mitäs pienistä, nehä on uusiutuva luonnonvara. Ketään ei kiinnostanut. Lääkäriäkään ei ois kiinnostanu, joten jätin menemättä. Tuli se ajan kanssa kuntoon.

On tapahtunut paljon. Omassa, kuin myös muidenkin elämässä. On nähty maailmaa, on käyty intissä, on tehty töitä, on oltu työttömänä, on syöty, juotu ja käyty paskalla. On naurettu, on murjotettu, on oltu neutraaleja ja eniten varmaan on vituttanu. Olen ollut paska ihminen ja paikannut paskaa ihmiselämääni olemalla hyvä ihminen. Ilmiselvää vissiin. Muttaku ei perkele näköjään hyövytä vitutuksen poistoon. Olen auttanut, ollut tukena, kuunnellut, yrittänyt ymmärtää, seissyt rinnalla, hyvässä kuin pahassa ja muutenkin vaan yrittänyt olla ns. "hyvä kaveri." Toisinaan taas vittuillut, haistattanut pitkät ja aiheuttanut ympärillä vaan pelkkää paskaa ja ihmisille pahaa oloa. PlusMiinusNolla, terveisiä vaan kaikille.

Kun vois palata niihin aikoihin kun ei vielä vituttanut näin paljon mitä nykysin. Aikoihin, millon ei ollut millään väliä, pääasia että oli päivästä toiseen vaan hauskaa ja kivaa liibalaaba paskaa. Valvottu kavereiden kanssa pitkälle öihin, oltu ulkona, jauhettu paskaa elämästä/turhista asijoista ja niin edelleen. Oltu sekasi ku ellun kanat, yksinkertaisesti ja välillä kirjaimellisesti. Kaikki pitempään ympärillä pyörineet ihmiset tietää, mimmosta se oli joskus. Tämmöistä ei vittu oikeasti oo ollut enää aikoihin. Mistä johtuu? En tiijä. Ihmiset muuttuu. Mie muutun, maailma muuttuu, elämäntilanteet muuttuu ja kaikki vittu muuttuu. Kaikki mennee yksinkertaisesti ihan vittu päin persettä. No tää on miun mielipide. Mut toisien mielestä kaikki on menny tietysti paremmaksi. Hyvä vaan, jos tietää olevansa onnellinen. Vituttaa itseasiassa loppuunsa kahtoo miten ihmiset luulee, että kaikki on nyt ok? Oikeesti, onko ne loppuunsa juuri niin ku olette halunnu? Iteki oon luullu joskus, että kaikki on ok. Muttakun repii sen pikkuisen ja säälittävän päänsä pois perseestä ja kahtoo ympärilleen. Mikään ei ole "ok". Ketään en tuomitse/syytä/vihaa, jokainen päättää itse miten asiat näkee. Toiset huomaa sen aikaisemmin, toiset vasta sitten, kun kenties saattaa olla liian myöhäistä. Viisas vaikenee tästä asiasta nyt.

Jos keskittys viimeaikaisiin tapahtumiin, eikä jankkais viime vuosisadalla. Hmm... Jaa... Viime vuosi. Vittuku viittis kirjoittaa kaikki tapahtuneet asiat tähän. Mut en viiti. Joku raja sentäs. Tapahtui paljon. Loppui viimeinen ns. "velvollisuus" eli armeija, heti vuoden alussa. Sen jälkeen hiippailtiin työttömänä jonkun aikaa ja yritettiin totuttautua taas siihen elämään ku ei joku käske aamulla, mitä laitat päälles, millon syyvään, millon nukutaan ja millon ois hyvä aika käydä paskalla. Kaikki piti ajatella ite. Ei ollut ilmasta ruokaa, ei ilmaista kattoa pään päällä. Piti ajatella, mitä puen päälle. Kyytiäkin jos tarvitsi. Piti tankata omilla rahoilla autoa tai sitten etsiä kyytiä. No nopeasti tähän taas sopeutui. Rahat meni, ja vitutti lisää.

Päästiin töihin, taloudellinen tilanne helpottui heti. Olin ahne, kahden kuukauden "alkurevityksessä" muutama vapaapäivä. Alkoi painamaan "uni" niskaan ja voimat alkoi olla vähissä. Mutta töitä oli tehtävä, että selviää tässä helvetin ankeassa paskassa ns. "hyvinvointivaltiossa" eteenpäin. Mikä vitun hyvinvointivaltio, jos saan kysyä? Jokainen tietää mitä on tapahtunut viimevuosina. Suomen nuoriso ainakin voi hyvin tässä hyvinvointivaltiossa. Sanoisinko, että oikein tikittävä aikapommi. Mut en palaa tähän aiheeseen. En oo tarpeeksi viisas puhumaan tästä, sillä olenhan van merkonomi. Palatakseni aiheeseen ja omaan pieneen tarinaani. Tehtiin töitä edelleen, väsytti, vitutti ja masenti kaikki. Tästä ja varmaan monienkin yhteensattumien summaan, hiipui pienempiä ja isompia ihmissuhteita käsiin. Mutta sain myös solmittuja uusia tietenkin. Ei pelkkää pahaa. En välittänyt niistä jotka kariutui. Sillä en jaksanut tehdä edes töitä niiden eteen, ei ollut motivaatiota/kiinnostusta. Ei minun puolelta. Eikä muidenkaan. Näin siinä sit käy. Katumista ei ole havaittavissa. Sillä näin erotellaan tosikaverit niistä saatanan hyväksikäyttäjistä. Väsytti ja vitutti, kaikessa kauneudessaan. Kesä meni loppuunsa vitutuksessa ja sinisilmäisenä mulkkuna elämisessä. Tuntui että olin ihmisille kuin joku vitun seurakoira joka sormia napsauttamalla tuli häntäheiluen tuomaan palloa. Tämä siis kuvainnollisesti selitettynä.

Ajelin vapaita kesäiltoja ja viikonloppuja vain autolla, kuljettaen autoa ja tylsää elämääni eteenpäin. Tuntu että siellä saapi olla ihan rauhassa.

Tuli syksy. Mielessä pyöri asiat pois lähtemisestä, niin kaupungista sun muustakin. Ei tuntunut mikään oikealta. No mut kuitenkin... Aloitin etsimään asuntoa, entinen oli jätettävä taakseen, useasta eri syystä. Tilavasta ja hyvästä asunnosta. Täytyi siirtyä säälittävään koirankoppiin. Mitä en omaksu asunnoksi vieläkään, vaikka olenhan tässä jo kohta 3kk asunutkin. Pelkkää tyhjää seinät täynnä. Pimeitä neliöitä, täynnä vain tätä samaa vanhaa ja väsyttävää paskaa. Betonielementtitalot jotka huutavat surkeuttaan ja surkeita ihmiskohtaloita. Onko tää loppuunsa ees elämää? Vai pitääkö vain yrittää olla ja mukautua ympäristönsä kaltaiseksi. Kylmäksi, harmaaksi ja ilmeettömäksi läjäksi. Ei, sitä en halua. Vaikka kovasti näin on käymässä kokoajan. Marraskuussa sitten työt loppuivat ja auto paskoi silmille. Jonka paskomista siedettiinkin melkein puolitoista kuukautta, osia ympäri maailmaakin etsien. Alkoi viina maistua. Viikonloppuja tuhlattiin juomiseen ku ei muutakaan ollut. Ei autoa millä liikkua, jolla olisi voinut korvata sen tyhjyyden jonka sen puuttuminen toi. Ei tiennyt mitä helvettiä tapahtuu, enkä tiedä vieläkään. Mutta siitä selvittiin. Siirryttiin joulukuulle ja työttömän arki alkoi pikkuhiljaa luistaen, kelan kanssa rahoista tapellen... Vuosi vaihtui ja uudet kujeet sen mukana. Kirjoitetaan niistä vaikka vuoden päästä. Jos olen kirjoittamassa. Luoja tietää. Vaikka en siitä pahemmin perustakkaan.

Pelkkää paskaa siis koko vuosi? No ei ihan. Vaikka nyt sellaisen kuvan saikin. En väitä että vuosi olisi ollut kokonaisuudessaan paska. Hyvääkin mahtuu joukkoon. Vaikka on enempi se vitutuskäyrä ollut korkeammalla kuin joku muu... Palatakseni aiheeseen "Ajelin vapaita kesäiltoja ja viikonloppuja vain autolla..." En väitä että tätä tosiaankaan katusin.

Näillä autoilureissuilla tapasin hänet. Hän, joka liittyi seuraani joko omasta tahdostaan tai pyynnöstäni kerta toisensa jälkeen kesäöissä. Useiden tuntien keskusteluja aiheesta kun aiheesta. Kesäisessä, raikkaassa ja kauniissa kesäyössä kaupungissa ja sen laidoilla. Tai pimenevässä syksyyn kääntyvässä sateisessa kesäyössä jossain muualla. Muistan vieläkin kaikki ne hetket jotka vietin hänen kanssaan. Sekuntiakaan en voisi vaihtaa pois. Tutustuin häneen, ihastuin häneen ja lopulta rakastuin häneen. Hän ei tiennyt asiasta mitään, salasin sen, koska pelkäsin menettäväni tämän kauniin ilmestyksen elämästäni, jos sen paljastaisin.

Hän oli minulle se alkukesäinen lämmin aurinko, loppukesän valoisa kesäyö. Hän on kuin katuvalot, jotka ohjaa kulkemaani pimeää tuntematonta tietä eteenpäin. Syksyinen aamuaurinko sateisen viikon jälkeen ja talvinen, kaunis, puhtaan valkea lumisade, joka hiljalleen leijailee maahan. Hän sai muuttamaan asioita minussa. Hän sai ajattelemaan muutakin kun sitä pelkkää harmillista paskaa mitä käytiin läpi omassa päässä. Hän valaisi tietäni ja oli jokaisena aamuna mielessä kun töihin läksin ja töistä pääsin. Hän oli se, minkä takia jaksoi päivästä toiseen odottaa vain sitä hetkeä, että näen hänet uudelleen. Hän on mielessä edelleen viimeisenä kun menen lepäämään, ja hän on ensimmäisenä mielessä aamulla, kun kupposen kahvia saan kätöseen.

Juttelimme paljon, jonka jälkeen kaikki muuttuivat. Enkä ole katunut hetkeäkään. Ei oikeasti sanat riitä kuvailemaan tätä. Mitä nyt tässä yritän jaaritella tai kirjoitella. Pitäisi vaan katsoa silmiin, ottaa kädestä kiinni ja antaa hiljaisuuden kertoa mitä tarkoitan. Hän on paljon tuonut iloa minun elämääni viimeisien kuukausien aikana. On ollut paljon hetkiä, jolloin tuntuu että seinät kaatuu päälle. Peli menetetty ja mitään ei ole jäljellä. Mutta silloin silmissäni näen hänet yhä uudelleen ja uudelleen, hymyilemässä kesäiltaisessa auringonpaisteessa. Kävelemässä kohti, tuulen hellästi, mutta kauniisti puhaltaen hänen hiuksiaan. Silmät joihin olen uppoutunut monta kertaa, ja joista ei tahtoisi päästää katseellan irti. Hetkiä, jolloin on naurattanut kovastikin joku juttu ja myös ne hetket jotka ovat olleet sinulle tai meille vaikeita. Hetkeäkään en voisi vaihtaa pois, enkä tahdo. Vaikka voisikin. Sillä niitä hetkiä, ei voi kokea kenenkään muun kanssa, sellaisina kuin ne ovat olleet. Ei koskaan. Ne ovat vain meille kahdelle tarkoitettuja. Hetkiä, jotka saavat hiljentymään ja vain ja ainoastaan ajattelemaan häntä.

Olen oppinut tuntemaan häntä ja ymmärtämään. Varmaan paljon paremmin mitä hän luuleekaan. Tiedän mitkä ovat hänen heikkouksia ja tiedän hänen vahvuutensa. Kuten myös toisinpäin. Mikä on mielestäni hyvä asia. Heikkoudet, eivät tee ihmisestä heikkoa, vaikka niitä olisikin paljon. Sitä täydentää vahvuudet niin paljon. Olen kunnioittanut ja arvostanut hänen tekemiään päätöksiä elämän suhteen kuin myös muuten. Koska kunnioitan ja arvostan häntä ihmisenä ja tämmösen tomppelin kahtojanakin todella paljon. Minulla itsellä taas olisi paljon harjoiteltavaa muutamassa asiassa. Mutta uskon pystyväni siihen kun aika on oikea. Hiljaa hyvä tulee, uskoisin. Kun malttaisi vaan odottaa...

Olen onnellinen siitä, että hän on ilmestynyt elämääni. Toivottavasti saan pitää myöskin hänet elämässäni. Sillä mikään ei ole mitenkään, jos hänenlaistaan ihmistä ei olisi. Elämä... Se olisi huomattavasti surkeampaa ja paskempaa mitä se silloin tällöin on. Hän saa minut unohtamaan sillointällöin melko hyvin kaikki ne surkeat asiat, mitä on olemassa. Ihmeellinen taika hänellä on, mistä se johtuu, en tiedä. Eikä kiinnostakaan loppuunsa. Rakastan sinua paljon. Kaikenkukkuraks... Ei vitutakkaan loppuunsa enää niin paljoo mitä ennen. Osa on hänen ansiotaan ja osa on mennyt omalla painollaan eteenpäin. Mikä on tietysti hyvä, ehkä tähän paskakaivoon paistaa sekin aurinko joku päivä, joka aamulla herättää ja tuo sen fiiliksen päähän, että kaikki ois helvetikseen hyvin. Sitä odotellessa.

Tässä avautumisessa ei ollu mittään järkee. Ja oot hullu jos oot jo näin pitkällä. No kohta onneks loppuu. On olemassa ihmisiä joille pitäisi sanoa, joko; "Kiitos", "Anteeksi" tai "Haista vittu". Tässä niitä ei ole sanottu. Enkä tiedä pystynkö näitä koskaan kertomaankaan. Mut jos joku kolahti, jotain on tarkoitettu. Kaunis kiitos, jokatapauksessa... Minun on aika mennä.

Valoa. Pimeän syksyn ja alkutalven keskelle toi minulle lähetys Saksasta. Jospa se tästä...