Inhimilliset tunteet ovat jotenkin virkistäviä muistutamaan kuinka kuolevainen ja haavoittuva ihminen voi olla, jotkin asiat satuttavat ja vahvistavat, jotkut antavat ajatuksia ja mahdollisuuksia, kun näin Pappani ja hänen kaksi veljeään jättävän hyvästit äidilleen, tunsin sympatiaa ja tunteita (joita en sano ääneen) Heitä kohtaan ja useita muita vieraita ajatellen myös.
Kun kävelin hautasaattueen mukana, huomasin muutakin kun ikävöiviä sukulaisia, näin hautoja, paljon hautoja, en ole nähnyt niitä aikoihin niin läheltä, en ole käynyt puhumassa niille, tunsin sen kalman kylmyyden siinä ympäristössä ja lumen sulamisesta johtuen myös sen kosteuden, se tuntui jotenkin kotoisalle, ikävä vanhoihin perinteisiin kaivoi takaraivossa lievästi, pitäisi siis alkaa käydä haudoilla useammin, mutta lakkasin ajattelemasta asiaa, kun arkkua alettiin laskea kuoppaan, tuohon syvyyksien sisäänkäyntiin pois päällisestä maailmasta kukkasten ja ihmisten hyvästelemänä. Tapasin jopa tavallan tietoisesti Bioloogisen Tätini ja lopullinen mielipiteeni hänestä (ennen tätä olin vain kuullut juttuja hänestä) lopullisesti oli = Täys mulkku :D Ämmä on vähän yli 30 ja suusta puuttuu hampaat, ei yhtään pahemmin voi pitää hampaistan huolta, ottaen huomioon millainen hoitotaso on maassamme.
Homma meni hyvin kunnialla loppuun ja siitä ylväästi Harkkoihin ja nyt päivä on pulkassa, nyt minäkin voin levätä rauhassa huomiseen.
"Ole sitten tarkkana siellä liikenteessä, tarkkana kuin porkkana, tarkkana kuin porkkana."
Niin hän minulle aina sanoi.
