IRC-Galleria

Missä olen, mistä tulen? Minne menossa? Olenko enää edes elossa? Takanani raunioita, jotka eivät enää tarjoa turvapaikkaa, edessäni sumuista tyhjyyttä, johon en uskalla astua. Istun tuon virran rannalla ja katselen pinnan yllä leijuvaa sumua. Mitä tehdä kun enää ei löydykään maata jalkojen alle, vaan edessä on hauras vedenpinta? Mitä tehdä kun elämä ei enää kannakaan?
Kastan sormeni veteen ja tunnen sen kylmyyden. Jos uppoan tuonne, en pääse enää pinnalle, tiedän sen. Mutta jos jään tähän, näännyn hiljalleen elämännälkääni. Nämä hiljaiset, autiot rauniot joihin nojaan, eivät tarjoa ravintoa... Eivät ruumiilleni eivätkä sielulleni. Nälkiinnyn hiljalleen rantakiville, osaamatta päättää mitä tehdä. En enää näe raunioita, en erota sumun seasta itseänikään.
Minne olen menossa? En voi jäädä tähänkään, se olisi itsemurha. Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on noustava ja astuttava tyhjän päälle, minun on tunnettava tuo muljahdus mahanpohjassa kun mikään ei kannattele minua, kun allani on vain tyhjyys.
Mutta en minä pääse enää ylös rantapenkalta. En jaksa ponnistaa jaloilleni, kaikkein vähiten siivilleni, joita en silloin uskaltanut lähteä kokeilemaan. Olen muuttunut kylmäksi kivipatsaaksi raunioiden keskelle. Ja hiljalleen alan itsekin murentua. Niiden samojen raunioiden keskelle, jotka olivat kukoistava kylä syntyessäni.


Kummallinen luovuudenpuuska.. Kyseessähän on siis nuori enkeli, jonka pitäisi lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan siipiään, mutta uskalluksen (tai uskon) puute saa hänet jäämään rannalle epäröimään. Lopulta enkeli on muuttunut osaksi ympärillään olevaa maisemaa. (Ei tietenkään konkreettisesti vaan tarina on vertauskuvallinen... Ajatelkaa sitä.)