IRC-Galleria

What is freedom? It hurts so much, it´s so terrifying.
I don´t want to be free. But I am, and it´s killing me.

Mä oon vaan tällanen resuinen kulkukoira, joka on nakattu ihmisten keskelle, joita mä pelkään ja haluisin vaa juosta pakoon, mutta mut on pantu hihnaan, enkä mä pääse ku sen hihnan päähän, en sen kauemmaksi. Ja kaikki muut kulkukoirat on jossain muualla, kaduilla. Ja mä kattelen niiden vapautta hihnasta aidan takaa. Enkä jaksa enää olla iloinen, koska mä en saa olla vapaa enkä juosta muiden kapisten rakkien mukana. Enkä mä edes tiedä missä mä olen, mä olen ihan eksyksissä. Enkä mä enää saa juosta metsissä ja niityillä enkä tanssahdella sateella tai käpertyä jonkun toisen kulkukoiran viereen pakkasella. Mua ei päästetä, mut on laitettu hihnaan eikä sitä saa pois. Se vaan ahdistaa ja kuristaa ja mä en saa enää vedettyä henkeä..

angstangst...

Jos vain saisin oikein pienen koivunlehden, voisin sitä pidellä pääsi yllä ja suojella sinua sateelta, enkä antaisi sen enää sinua satuttaa. Jos vain saisin jostain sen koivunlehden..

Tai jos minulla olisi pikkuruisen linnunpojan untuva, sillä tahtoisin sinut lennättää sateenkaareen. Ja siellä voisimme yhdessä maistella värejä, kunnes siitä untuvasta loppuisi veto ja me hiljalleen leijuisimme alas kuin keveät lumihiutaleet, tanssahdellen tuulessa.

Antaisitko sinä silloin minulle aivan kevyen suukon poskelle, pikkuisen vain hipaisisit huulillasi, kun toisin sinut takaisin matkalta sateenkaareen?

Vai tarraisitko peloissasi minuun, niin lujaa, etten saisi henkeä, mutta rakastaisin läheisyyttäsi, kun sinua niin pelottaisi kuinka korkealla olimmekaan.

Ja kun tulisi aika hyvästellä, antaisitko minulle ystävyytesi ja rakkautesi, kykenisitkö antamaan minulle kaikkesi, sydämesi, ruumiisi ja kaipauksesi?

What´s my type, you ask? Well, not you, obviously, since you have to ask that.. My type would ask my opinion only after he´s got what he wants from me...

Viimeyönä unessani istuin puun juurella puistokadulla ystävän kanssa, mutta se puu olikin keskellä sitä katua ja meitä lähestyi suuri jänis. Se pysähtyi välillä ja nappasi jotain suuhunsa, se jänis. Se söi pähkinöitä. Ja minä pelästyin ja sanoin että tuo hullu jänishän tulee päälle ja nousin seisomaan ja niinhän se jänis tulikin. Mutta se oli aivan pieni pupu se jänis, minun kämmenelleni se olisi sopinut istumaan ja minä juoksin. Käännyin takaisinpäin ja jouduin hypätä kun se pieni pupu oli mun jaloissa. Ja sitten se taas särki pähkinän hampaillaan ja niistä pähkinöistä kuoriutui linnunpoikia, lokkeja, ja sitten se olikin pikku-veli joka särki pähkinöitä. Ja äiti kielsi sitä, kun meillä oli liikaa linnunpoikia keittiössä, särkemästä niitä. Pikkuveli kiipesi sen talon katolle jonka pihalla me oltiin, ja minä säikähdin ja pikku-sisko ja me huudettiin sitä alas sieltä ja varomaan, kun se oli jyrkkä se katto, pystyssä melkein, ja pikkuveli vain kiipesi ylös sitä, muttei se päässyt, ja se hivutti ränniä pitkin itseään sivullepäin ja sitten minä kurotin ja otin sitä kainaloista kiinni että nostaisin sen alas sieltä. Mutta kun pikkuveljen jalat olivat siellä välissä, rännissä, niin minun ensin piti saada se ottamaan ne pois.

Ja sisällä, en tiedä kenen talossa, meidän talolta se ei näyttänyt, rikkoi pikkuveli vielä yhden pähkinän, vaikka äiti oli sitä kieltänyt, ja se lensi sohvan alle ja me kilpaa mentiin hakemaan se herkku pois sieltä. Ne kuoretkin oli siellä ja pieni lokinpoikanen, joka oli kuin patsas. Eikä se yhtään liikkunut kun minä kannoin sitä ja siinä oli jotain harmaatakin, mutta kun minä näytin äidille sitä lokinpoikaa, ei siinä mitään harmaata ollut, vähän vaaleanpunaista niissä kohdissa. Ja äiti, se suuttui ihan hirveästi ja ryntäsi pois. Meidän keittiö oli ihan täynnä linnunpoikia, vaikka ei se edes ollut meidän talossa se huone, ja silti se oli meidän ja ihan täynnänsä lokinpoikasia. Pikkuveli sitten kurkki naapurin kattoa ja sitä kiinnosti kuulemma olkikatot kovasti. Siksi pikkuveli sinne katolle oli kiivennyt, tutkimaan, vaikka minusta se oli ihan varmasti peltikatto, tummanvihreä, vaikka vanha setä sanoikin että ei, kyllä meidän katto on mulperipuun lehdistä tehty, mutta minusta se oli peltiä. Sitten soi kello.

Tuli vaan mieleeni, tai oon mie tätä jo jonku aikaa mietiskelly, puhunu ihmisten kaa tästä ja sillee.. Eikö sitä kaikella järjellä ajatellen kannattais harrastaa irtosuhteita ylisuloisten jätkien kanssa, oli ne millasia kusipäitä tahansa, ja seurustella vaikka kuinka ruman tyypin kanssa, kunhan se on sisältä ihana? Vaikka eihän se näin toimi, ei yleensä.. Vaikka sisältä olisit kuinka kukoistava ihminen, kaipaavat muut silti jotain ulkonäöltäsikin, pitää sinun silti miellyttää silmää. Hullu maailma ja sen hullut luomukset..

Onko tervettä mieltä olemassakaan? Eikö jokaisella meistä ole päässään ajatuksia, jotka ainakin jonkun mielestä ovat hulluja? Eikö jokainen meistä joskus pidä itseään hulluna? Minä ainakin pidän.. Olen hullu omalla tavallani, ja ylpeä jokaisesta hullusta ajatuksestani, sillä ne tekevät minusta oman itseni, ajattelevan ja tuntevan ihmisen..

Kuka paikkaisi Myssyn,
korjaisi sydämen särkyneen?
Myssy on risa, resu,
raukka-riepu,
tuulia ja tuiskuja uhmannut.
Nyt se on rikki.

--

Dark skies roam around
in my garden, wrecking it.

--

Joo, miehän tosiaan istuin uskonnon kirjotuksissa aamulla :P Oli vaan vähän tylsää kun sai kokeen hiukka ennen kymmentä valmiiksi ja piti istua salissa kahteentoista x) Harmi kun en kunnolla muistanut miten nää meni, kun "kaikki tuotokset pitää palauttaa" salista poistuessa.. Sinne meni ne piirustuksekki xD Eipä siinä sen kummempia, huomaa että ajattelin Agricolaa ja Japanin uskontoja... :D

--

17,82 vuotta vanha... o.O Apuwa, kriisin paikka!!

Missä olen, mistä tulen? Minne menossa? Olenko enää edes elossa? Takanani raunioita, jotka eivät enää tarjoa turvapaikkaa, edessäni sumuista tyhjyyttä, johon en uskalla astua. Istun tuon virran rannalla ja katselen pinnan yllä leijuvaa sumua. Mitä tehdä kun enää ei löydykään maata jalkojen alle, vaan edessä on hauras vedenpinta? Mitä tehdä kun elämä ei enää kannakaan?
Kastan sormeni veteen ja tunnen sen kylmyyden. Jos uppoan tuonne, en pääse enää pinnalle, tiedän sen. Mutta jos jään tähän, näännyn hiljalleen elämännälkääni. Nämä hiljaiset, autiot rauniot joihin nojaan, eivät tarjoa ravintoa... Eivät ruumiilleni eivätkä sielulleni. Nälkiinnyn hiljalleen rantakiville, osaamatta päättää mitä tehdä. En enää näe raunioita, en erota sumun seasta itseänikään.
Minne olen menossa? En voi jäädä tähänkään, se olisi itsemurha. Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on noustava ja astuttava tyhjän päälle, minun on tunnettava tuo muljahdus mahanpohjassa kun mikään ei kannattele minua, kun allani on vain tyhjyys.
Mutta en minä pääse enää ylös rantapenkalta. En jaksa ponnistaa jaloilleni, kaikkein vähiten siivilleni, joita en silloin uskaltanut lähteä kokeilemaan. Olen muuttunut kylmäksi kivipatsaaksi raunioiden keskelle. Ja hiljalleen alan itsekin murentua. Niiden samojen raunioiden keskelle, jotka olivat kukoistava kylä syntyessäni.


Kummallinen luovuudenpuuska.. Kyseessähän on siis nuori enkeli, jonka pitäisi lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan siipiään, mutta uskalluksen (tai uskon) puute saa hänet jäämään rannalle epäröimään. Lopulta enkeli on muuttunut osaksi ympärillään olevaa maisemaa. (Ei tietenkään konkreettisesti vaan tarina on vertauskuvallinen... Ajatelkaa sitä.)

Kaikki mikä saa minut nauramaan, ansaitsee paikan sydämestäni.