IRC-Galleria

Viimeyönä unessani istuin puun juurella puistokadulla ystävän kanssa, mutta se puu olikin keskellä sitä katua ja meitä lähestyi suuri jänis. Se pysähtyi välillä ja nappasi jotain suuhunsa, se jänis. Se söi pähkinöitä. Ja minä pelästyin ja sanoin että tuo hullu jänishän tulee päälle ja nousin seisomaan ja niinhän se jänis tulikin. Mutta se oli aivan pieni pupu se jänis, minun kämmenelleni se olisi sopinut istumaan ja minä juoksin. Käännyin takaisinpäin ja jouduin hypätä kun se pieni pupu oli mun jaloissa. Ja sitten se taas särki pähkinän hampaillaan ja niistä pähkinöistä kuoriutui linnunpoikia, lokkeja, ja sitten se olikin pikku-veli joka särki pähkinöitä. Ja äiti kielsi sitä, kun meillä oli liikaa linnunpoikia keittiössä, särkemästä niitä. Pikkuveli kiipesi sen talon katolle jonka pihalla me oltiin, ja minä säikähdin ja pikku-sisko ja me huudettiin sitä alas sieltä ja varomaan, kun se oli jyrkkä se katto, pystyssä melkein, ja pikkuveli vain kiipesi ylös sitä, muttei se päässyt, ja se hivutti ränniä pitkin itseään sivullepäin ja sitten minä kurotin ja otin sitä kainaloista kiinni että nostaisin sen alas sieltä. Mutta kun pikkuveljen jalat olivat siellä välissä, rännissä, niin minun ensin piti saada se ottamaan ne pois.

Ja sisällä, en tiedä kenen talossa, meidän talolta se ei näyttänyt, rikkoi pikkuveli vielä yhden pähkinän, vaikka äiti oli sitä kieltänyt, ja se lensi sohvan alle ja me kilpaa mentiin hakemaan se herkku pois sieltä. Ne kuoretkin oli siellä ja pieni lokinpoikanen, joka oli kuin patsas. Eikä se yhtään liikkunut kun minä kannoin sitä ja siinä oli jotain harmaatakin, mutta kun minä näytin äidille sitä lokinpoikaa, ei siinä mitään harmaata ollut, vähän vaaleanpunaista niissä kohdissa. Ja äiti, se suuttui ihan hirveästi ja ryntäsi pois. Meidän keittiö oli ihan täynnä linnunpoikia, vaikka ei se edes ollut meidän talossa se huone, ja silti se oli meidän ja ihan täynnänsä lokinpoikasia. Pikkuveli sitten kurkki naapurin kattoa ja sitä kiinnosti kuulemma olkikatot kovasti. Siksi pikkuveli sinne katolle oli kiivennyt, tutkimaan, vaikka minusta se oli ihan varmasti peltikatto, tummanvihreä, vaikka vanha setä sanoikin että ei, kyllä meidän katto on mulperipuun lehdistä tehty, mutta minusta se oli peltiä. Sitten soi kello.

Tuli vaan mieleeni, tai oon mie tätä jo jonku aikaa mietiskelly, puhunu ihmisten kaa tästä ja sillee.. Eikö sitä kaikella järjellä ajatellen kannattais harrastaa irtosuhteita ylisuloisten jätkien kanssa, oli ne millasia kusipäitä tahansa, ja seurustella vaikka kuinka ruman tyypin kanssa, kunhan se on sisältä ihana? Vaikka eihän se näin toimi, ei yleensä.. Vaikka sisältä olisit kuinka kukoistava ihminen, kaipaavat muut silti jotain ulkonäöltäsikin, pitää sinun silti miellyttää silmää. Hullu maailma ja sen hullut luomukset..

Onko tervettä mieltä olemassakaan? Eikö jokaisella meistä ole päässään ajatuksia, jotka ainakin jonkun mielestä ovat hulluja? Eikö jokainen meistä joskus pidä itseään hulluna? Minä ainakin pidän.. Olen hullu omalla tavallani, ja ylpeä jokaisesta hullusta ajatuksestani, sillä ne tekevät minusta oman itseni, ajattelevan ja tuntevan ihmisen..

Kuka paikkaisi Myssyn,
korjaisi sydämen särkyneen?
Myssy on risa, resu,
raukka-riepu,
tuulia ja tuiskuja uhmannut.
Nyt se on rikki.

--

Dark skies roam around
in my garden, wrecking it.

--

Joo, miehän tosiaan istuin uskonnon kirjotuksissa aamulla :P Oli vaan vähän tylsää kun sai kokeen hiukka ennen kymmentä valmiiksi ja piti istua salissa kahteentoista x) Harmi kun en kunnolla muistanut miten nää meni, kun "kaikki tuotokset pitää palauttaa" salista poistuessa.. Sinne meni ne piirustuksekki xD Eipä siinä sen kummempia, huomaa että ajattelin Agricolaa ja Japanin uskontoja... :D

--

17,82 vuotta vanha... o.O Apuwa, kriisin paikka!!

Missä olen, mistä tulen? Minne menossa? Olenko enää edes elossa? Takanani raunioita, jotka eivät enää tarjoa turvapaikkaa, edessäni sumuista tyhjyyttä, johon en uskalla astua. Istun tuon virran rannalla ja katselen pinnan yllä leijuvaa sumua. Mitä tehdä kun enää ei löydykään maata jalkojen alle, vaan edessä on hauras vedenpinta? Mitä tehdä kun elämä ei enää kannakaan?
Kastan sormeni veteen ja tunnen sen kylmyyden. Jos uppoan tuonne, en pääse enää pinnalle, tiedän sen. Mutta jos jään tähän, näännyn hiljalleen elämännälkääni. Nämä hiljaiset, autiot rauniot joihin nojaan, eivät tarjoa ravintoa... Eivät ruumiilleni eivätkä sielulleni. Nälkiinnyn hiljalleen rantakiville, osaamatta päättää mitä tehdä. En enää näe raunioita, en erota sumun seasta itseänikään.
Minne olen menossa? En voi jäädä tähänkään, se olisi itsemurha. Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on noustava ja astuttava tyhjän päälle, minun on tunnettava tuo muljahdus mahanpohjassa kun mikään ei kannattele minua, kun allani on vain tyhjyys.
Mutta en minä pääse enää ylös rantapenkalta. En jaksa ponnistaa jaloilleni, kaikkein vähiten siivilleni, joita en silloin uskaltanut lähteä kokeilemaan. Olen muuttunut kylmäksi kivipatsaaksi raunioiden keskelle. Ja hiljalleen alan itsekin murentua. Niiden samojen raunioiden keskelle, jotka olivat kukoistava kylä syntyessäni.


Kummallinen luovuudenpuuska.. Kyseessähän on siis nuori enkeli, jonka pitäisi lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan siipiään, mutta uskalluksen (tai uskon) puute saa hänet jäämään rannalle epäröimään. Lopulta enkeli on muuttunut osaksi ympärillään olevaa maisemaa. (Ei tietenkään konkreettisesti vaan tarina on vertauskuvallinen... Ajatelkaa sitä.)

Kaikki mikä saa minut nauramaan, ansaitsee paikan sydämestäni.

Isot pojat saavat pienten tyttöjen päät pahasti pyörälle.

I always needed time on my own
I never thought I'd need you there when I cried
And the days feel like years when I'm alone
And the bed where you lie
is made up on your side

When you walk away
I count the steps that you take
Do you see how much I need you right now?

When you're gone
The pieces of my heart are missing you
When you're gone
The face I came to know is missing too
When you're gone
All the words I need to hear to always get me through the day
And make it OK
I miss you

I've never felt this way before
Everything that I do
Reminds me of you
And the clothes you left
they lie on the floor
And they smell just like you
I love the things that you do

When you walk away
I count the steps that you take
Do you see how much I need you right now?

When you're gone
The pieces of my heart are missing you
When you're gone
The face I came to know is missing too
And when you're gone
The words I need to hear to always get me through the day
And make it OK
I miss you

We were made for each other
Out here forever
I know we were
Yeah Yeah

All I ever wanted was for you to know
Everything I do I give my heart and soul
I can hardly breathe I need to feel you here with me
Yeah

When you're gone
The pieces of my heart are missing you
When you're gone
The face I came to know is missing too
When you're gone
The words I need to hear will always get me through the day
And make it OK
I miss you

--

Nothing has ever felt more like ... me, like someone is reading my mind... Miss U.

Näin on. Piste. Eli abortin vastustamiseen pieni kannanotto; jos sen solumöykyn abortointi on murha niin eikös sitten suihinottokin? x) Joo, älkää ottako tosissaan mitään mitä päästelen suustani ;)

Lapsi kävi tänään ostamassa tötterön ja onnistui sotkemaan itsensä polviin asti lakkajäätelöön :D Mutta lapsilla onkin aina joka paikka jätskissä siksi kun ne osaa nauttia spontaanisti herkustaan ilman että tarvii miettiä miten sitä syö...

Ja Marko höpisee korvanjuuressa jotain pingviinin ulosteista, tosin hiukan vähemmän sivistynein termein...

Ei tälle päivälle muuta, jalkapalloa lapsukaisten kanssa ja hyppimistä bikineissä ja sortseissa, jostain syystä asusteeni herättivät hilpeyttä jätskireissulla...

I woke up in the morning just like I always do. It wasn´t in any way different from all of the other mornings I had lived. Except that I wasn´t quite myself... First of all, I couldn´t tell where I was, all I could see around me was trees. Endless amounts of trees behind trees, and behind them I saw some more trees. And, of course, I was also a dear. But that wasn´t as obwious to me at first. Yes, I know what you´re thinking. How could I not notice I was a dear? Well, I don´t usually look at myself that often, so I couldn´t see it. And I was so amazed by my surroundings I didn´t think how I was standing. If I had, I might´ve noticed that instead of two legs and two arms I had four legs and no arms. But I just stared around me bewildered. Where the hell am I, I was thinking.

Then I noticed something strange about myself. Everything was rather blurred, and somehow I felt like my body had been stretched and twisted into a rather impossible pose.. When I tried to rub my eyes, I fell down. What on earth, I thought. This was something new. I didn´t usually fall down just because I wanted to rub my eyes. Then I noticed what had happened to me. I saw my left arm. Or not so much of an arm at the moment... I was all hairy and I had four legs and no arms! No wonder I fell.. When I really thought about it, I could feel my body, the bones and muscles and all of the other stuff, you know what I mean. And I was able to study my body structure more closely. I moved my legs, all four of them, and I waved my tail, yes, I really waved my tail, I actually had a tail.. And I turned my head from one side to another, and I noticed I also had some kind of horns.. But I couldn´t get a proper picture of what they looked like or how big they were. Not too big, though.

After a while I started getting used to my new body. But walking was quite a challenge, you see, my joints had been changing places and I wasn´t used to thinking I had four legs. So, at first I tried to move my hindlegs only. That must´ve seemed rather strange. In the end I did figure out how to use my body in a reasonable manner. But life didn´t get much easier for me. I was starving, but all I could see was this damn forest. No burgers or spaghetti here, I noticed. For a while I was just standing there bewildered. But then I started realizing I was really a dear. Now, what do dear eat? I looked around. Grass? I tasted some grass, and it actually tasted quite delicious. I also chewed on some leaves and they really tasted better than anything I had ever eaten. So I was able to satisfy my hunger, but it just left me with a terrible thirst..

I started wandering about in the woods. How did wild animal find water? Perhaps they remembered where to find some? But I had never seen this place before, I couldn´t remember anything. Or perhaps they could hear or smell where water was? I tried sniffing around but I couldn´t tell if one of those scents was water or not. But I did hear something.. I stopped and closed my eyes, took a deep breath and held my breath. Yes, when I really consentrated, I could hear water.. After turning my head from side to side for a while I was actually able to locate the origin of the sound. The first refreshing gulps of water were like a gift of gods to me.

I started to feel bored. What do dear do when they get bored? Propably nothing, I don´t think they get bored. I decided to try out my new legs and started running. Wow, what a feeling! I was flying through the forest! The speed was incredible for someone used to human-speed.. I could easily jump over rocks and fallen trees, I was able to zig-zag between the trees and do some rather amazing things.. I found a sunny meadow and stopped grazing for a while. The grass was fresh and clean, I really enjoyed my meal. I ran around the meadow a couple of times just cause I could, and I bucked and jumped around like crazy. I felt more alive than ever in my life.

To be continued... x)


---


Jäi niin harmittamaan se ruotsin koeaine että oli pakko tehdä kunnollinen versio x) Kieli tosin vaihtui hyvästä syystä...