IRC-Galleria

Miten naurettavaa,mutta totta se kuitenkin oli. Mä rakastin mun villasukkia, ne osasivat helpottaa mun oloa, kun aamulla nousin ja hieroin silmiäni. Joka aamu oli uusi, mutta silti sen vanhan kaavan mukainen. Jokainen aamu alkoi, kun avasin silmäni ja etsin jostain lakanoiden uumenista villasukat. Sen keltaisen ja sen toisen, ruskean.

Röökit oli siinä ikkunalaudalla, mihin ne illalla olin jättänyt.

Parveke. Oli niin kylmä. Tupakansavu oli sinistä, silmät kirveli ja vuosi. Mun aamu, hiljaista ja niin tunnotonta. Voiko aamu olla tunnoton? En mä tiedä, mutta siltä se tuntui. Kaikki niin paikoillaan. Ainut liike tuli tupakansavusta, joka kieppui kohti kattoa, sitä sementtistä ja varsin rumaa. Ääniä ei ollut. Niitä ei ollut vielä olemassa, kukaan ei ollut keksinyt niitä siihen aikaa aamusta. Huokaisin, ääni tuntui, kuului ja meni menojaan.

Oven narahdus. Kissa astui häntä kaarella siihen mun viereen. Se killitti kahdella keltaisella kivellään mua ja hyrähti. Oliko silläkin tunnoton olo? Tunsiko se yleensäkään mitään, mitä mä en osannut kuin kuvitella ja toivoa. Epäilin. Se oli vain kissa, vanha sellainen. Se oli jo elämänsä elänyt, nyt sitä odotti vain ruoka ja lämpö. Se oli vankina tässä sementtilinnassa. Mä sentään pääsin pois, kun halusin, jaksoin poistua. Se vaan oli ja odotti.

Kissa ja minä. Me oltiin pari. Vakuutan etten valehtele, kun sanon, että meitä parempia ei ole olemassa. Siinä me istutaan keittiössä ja se latkii välillä maitoa lautaseltaan ja mä kahvia mustana kupista. Mä vihaan kun lusikka jää kuppiin. Se kuivuu kiinni viimeisiin kahvijäämiin ja siinä se sitten töröttää. Kissa nuolee kaiken maidon. Se on ahne, niin pitääkin.

Taas yksi päivä lisää. Kuinkahan paljon näitä vielä tulee? Päiviä toistensa perään vailla minkäänlaista tarkoitusta. Vai onko se tarkoitus se, että kaikki on niin tarkoituksetonta ja arvaamatonta, tunnotonta. Liikaa se on. Mä haluan pois, savuna ilmaan.