IRC-Galleria

Mitä tässä sanomaan kuin että onneksi on sunnuntai.. Mä vihaan tätä vkoa!!

Vko muuttu vain kamalammaksi loppua kohden ja vme yönä, kun tajusin siinä huutavani Lasselle, tiesin, että olen loppu!

Ensi vkon mä aijon, vaikka väkisin hymyillä läpi ja olla vahvana ja yrittää hengittää ja katsoa maailmaa kuin se olisi juuri syntynyt uudelleen.

Niin paljon pahaa ja onnettomuutta.. Tää on ollu vaan niin helvettiä. Mä niin kaipasin ja kaipaan kai edelleen, että joku, mieluiten Lasse ottaisi munt syliinsä ja pitäisi kiinni ja sanoisi et elämä voittaa.. se niin olisi vain parasta, et jaksaisin sekoamatta. Mutta tähän mennes se olen ollut minä itse joka olen takonut itselleni päähän että kyl se tästä menee ja suttaantuu..
Ja mä tiedän et se meneekin, ajan kanssa.

Ja kaikein hulluinta on täs.. et ei mul itteleni oikeastaan ole mitään ihmeempiä käyny.. Mä vaan suren ja murehdin muiden asioita. Niin kuin ala-asteella opettaja mulle sanoi: Sinä olet mariliina liian empaattinen. Tai miten äitikin sanoo välillä ettei pitäisi niin paljoa muita murehtia että lopulta itkee itsensä uneen. MUTTA minä olen! Enkä sitä osaa muuksi muuttaa.. Mä vme vkolla (MYÖNNÄN TÄMÄN) itkin itseni joka ilta uneen.. murehtien muita ja samalla peläten, että oma elämä pirskoutuu ja häviää. Samalla mietin ja olin ylpeä siitä, että ihmiset luottaa muhun ja puhuvat asioitaan ja mä voin olla avuksi:) mulla ei ole kuin TE muut:D elämä teitä olisi niin saatanan kuivaa.. jokaista yhdessä ja erikseen pidän hienoina ihmisinä ja oikeesti on ilo tuntea teidät kaikki:P

Mut nyt mä olen väsynyt ja loppu.. haluan nukkumaan ja näkemään unia mun rakkaasta, jos se vaikka antais pusun unissa:DD heh