IRC-Galleria

Korkokengissään
yli sillan kulkee
kotia kohti vaeltaa
ja häpeä pieksee rintaa
häpeä pieksee rintaa

jää vaatteet eteiseen
korvarengas puuttuu
kaulassa merkki "syyllinen"
käsivartta koristaa
arvet toisten öiden
pakoa päältä kaivertaa

kun häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
ja se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa

kolme päivää
aikaa on päätää
yhä tuntee sen pojan sisällään
putoaa polvilleen
kun vahvoin viilloin
syvemmälle kuin ennen pakenee

kun häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
häpeä pieksee rintaa
ei henkeä saa
ja se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
se yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa

kaataa hyllyt
riuhtoo verhot maahan
ikkunaan huurun puuskuttaa
sormella siihen piirtää
silmät, nenät ja suun
siihen piirtää

eikä luovu mistään
vaikkei henkeä saa
eikä luovu mistään
vaikkei henkeä saa
arvet yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa
hänet yksin aikoo kantaa
halki näiden öiden keinuttaa

huutaa itkee
paiskoo kengät seinään
mytty raivoisaa voimaa
kaataa hyllyt
riuhtoo verhot maahan
ikkunasta yötä vasten heijastuu

Painan kaasua lujaa pohjaan
Seison paikoillaan
Saat kiinni mut uudestaan taas
Oli kertomus kauneimmillaan
keijutanssia vaan
Et tahtonut satuttaakaan
Narri olen kuninkaan
Tulet uniin asumaan
ja sun pelkosi rajoittaa mua
Ylles alat pukemaan
sun satuviittaa kirjavaa
Mä en tahtoisi rakastaa sua


Koskettaa, hajottaa
Rajoittaa, voittaa
Unten maa, matala maailma -
yö voittaa

Ei mennyttä takaisin saa
En tahtoisikaan
Oon koittanut unohtaa vaan
Ja naamiaiset satumaan
ne on lopuillaan
Niin seireeni vei kuninkaan
Ennen lauloin kauniimmin
kunnes vihdoin tajusin:
se ei vie sua unista pois
Mulla menee lujempaa
kuin kukaan teistä arvaakaan
Ja jos sattuu
se kovettaa mua

Ikuinen Piilo, Ikuinen Leikki
Kukaan ei huomaa
Olen niin hiljaa

Silmänsä loistivat ennen kuin tähdet
hylkää nyt heti, jos mukaan sen lähdet
loukattu sydän ei armoa anna
jatkaa yksin vaan

Prinsessan kruunu on jäätä ja tuhkaa
ei enää koskaan rakkaus uhkaa
pettynyt ei sitä mukanaan kanna
enää milloinkaan

Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen
ei vain palaamaan rauhaa saa itselleen

Ei kenenkään
hän on syntynyt yksin kulkemaan
Ei kenenkään
hän on oppinut sydämen sulkemaan
Ei kenenkään
Ei päästä ketään lähelleen
vaan jää ikuiseen
yksinäisyyteen

Öisin on pimeää helpompi sietää
Synkempää matkaa huominen tietää
Eilisen valo ei kauas kanna
se sammuttaa

Kuin kuolemaa etsii hän seurakseen
ei vain rauhaa saapumaan saa itselleen

Ei kenenkään…

Ei saa häntä ihmisiin luottamaan
ei suostu näyttämään tunteitaan
sen pelkää sattuvan liikaa,sydämeen…

Ei kenenkään…

En tiä mistä johtuu, mutta tänään mulla on uutta intoa kohdata elämä...
Olen pitkästä aikaa kunnolla iloinen!! En jaksa tressata, turhaa kulutan elämääni siihen..
Alan nauttia elämästä!!

http://www.youtube.com/watch?v=dHiU36GDaEA&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=t_xQN6s_COw&feature=related

Karu maa täynnä taikaa
Joiku kaamosyöhön raikaa
Shamaaninainen koittaa
yksinäistä lasta kodassa lohduttaa

Laulaa loitsun pieneen ääneen
toivoo surun jo taakse jääneen
taian tehon vain aika näyttää
Kun revontulet taivaan täyttää

Shamaaninainen lohduttaa
laulaa eejaa eejaa haa
Lapsi siihen nukahtaa
taika taitaa vaikuttaa

Hän laulaa aa-uu-aa
ja taika alkaa vaikuttaa
Hän laulaa aa-uu-aa
Silloin lapsi nukahtaa

eeeejaaejaajeaaaa

Tummat silmät uneen taipuu
silloin poistuu murhe, kaipuu
Unimaailmaan löytää
tuo orpo lapsi karun pohjolan

Vanhempana muistaa laulun
joka poisti pelon ja kauhun
Nyt laulaa loitsun pieneen ääneen
omalle lapselleen

Tuulimyllyjä vastaan täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
Joskus se pelko uniin kulkeutuu

Minun aikani Palasina on ohi. Olen nyt matkalla. Liimaan itseäni kasaan ja matkaan kohti valoa. Mutta tie valoon ja pelastukseen käy aina kadotuksen kautta. Hiljaisena kokoan itseäni pala palalta ja kuljen läpi heikkojen jäiden. Tässä sitä ollaan, valmiina ottamaan ensimmäinen askel.

Kuinka tämä jää kestää? Jaksaako se kantaa minut - ruumiini ja henkisen kärsimyksen, sen taakan joka harteillani lepää? Tunteeko se, kuinka vartaloni nykii oksennuksen voimasta, kuinka päässäni hakkaa pelko yksinjäämisestä, kuinka hataria ovat askeleet?

Keskiviikon jälkeen olen elänyt usvassa. Näen ruumiit unissani, kuulen avunhuudot korvissani ja mietin, kuinka lähellä se kaikki tapahtui. Mietin elämää ja kuolemaa, rakkautta ja vihaa. Kyyneleet eivät tule, eivät sanatkaan. Minut on täyttänyt epäusko, joka on vienyt mielekkyyden elämältä ja mitätöinyt omat ongelmat.

Minusta ei taida enää olla puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle, lääkäreille, psykiatreille eikä terapeuteillekaan. Minä lukittaudun itseeni, kun kukaan ei kuule.

Yksi uneton yö
Ja se tuntuu taas että sinua tunne en
Monta kyyneltä vielä kai vuotaa saa
Minä valvon ja ajattelen
Sitä surujen määrää, sitä surujen määrää jonka sinulta sain


Sinun kuvasi vanhalla paikalla
Sama hymy jota unohda en
Tahdoit punaisen huivisi lahjoittaa
Ja mä vieläkin muistelen
Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain


Kesä päivä ja tie ihan hiljainen
Oli satanut eilisen
Sinä ojasta poimit taas kimpun sen
Minä tarkkaan muista en
Sitä kukkien määrää, sitä kukkien määrää jonka sinulta sain


Tuo märkä ja suudelma suolainen
Meri kuulta lempeää
Sinä rannalla korvaani kuiskaat sen
Kerroit jotakin tärkeää
Sitä rakkauden määrää, sitä rakkauden määrää jonka sinulta sain