IRC-Galleria

Ehkä kamalin tunne maailmassa on se, kun viettää aikaa ihmisten kanssa, oli kyseessä sitten iso tai pieni porukka, tuntee olonsa yksinäiseksi. Sitä juttelee ihmisten kanssa, nauraa, pitää hauskaa... Ja sitten todellisuus iskee päin kasvoja. Olen yksin, "ystävien" keskellä. Sitä katsoo kun muut juttelevat, nauravat, pitävät hauskaa. Olo on silloin sanoinkuvaamaton.
Aina kun olen ihmisten kanssa, iskee jossain vaiheessa se tunne, että vaikka miten olisi ihmisiä ympärillä, tunnen itseni yksinäiseksi. Jopa sellaisten ihmisten kanssa joita kutsun ystävikseni ja joiden kuvittelen olevan ystäviäni.

Miten voin kuvitella että minulla on ystäviä, kun kumminkin tuntuu että olen yksin. Väkisinkin jostain alitajunnasta tulee ajatus, tunne, että nämä ihmiset eivät oikeasti välitä. Kukaan ei oikeasti tahdo olla ystäväni, salaa selkäni takana ihmiset nauravat minulle ja puhuvat pahaa. En osaa uskoa kenenkään "ystäväni" oikeasti ja tosissaan välittävän minusta, ettei kukaan ole rehellinen minulle. Jos menen juttelemaan jollekin jota kutsun ystävälleni, tulee väkisinkin mieleen että tämän nk. "ystäväni" ajattelee että lähtisipä tuokin tosta pois, en jaksa tuota ihmistä, voi apua että osaa olla ärsyttävä tyyppi.

Olen kyllästynyt olemaan lähestulkoon aina se, joka muistaa kaikkien muiden synttärit, nimpparit sun muut kissanristiäiset. Olisi mukavaa jos joku joskus soittaisi minulle ja kysyisi että hei, miten sulla OIKEASTI menee, miten voit? Olisi mukavaa jos joku joskus ehdottaisi, että hei, mitä jos tulen kylään, tehdäänkö jotain hauskaa yhdessä?

On niin rasittavaa kun kaikki tuntuvat olettavan että mä näytän hymynaamaa, joten mulla on kaikki hyvin ja sitten he alkavat vuodattaa omia murheitaan minulle. Ja jos yritänkin puhua itsestäni, omista murheistani ja asioistani, menee pari minuuttia ja huomaan että puhummekin jostain aivan muusta, useimmiten keskustelukumppanini murheista ja elämästä. Toki haluan auttaa niitä ihmisiä joita kutsun ystävikseni, jos heillä on ongelmia, mutta olisi joskus mukava puhua omastakin pahasta olosta jollekin.

Ja sitten vielä rakkaani ihmettelee miksen puhu asioistani, pahasta olostani. Voisikohan johtua siitä, että olen tottunut elämäni aikana toimimaan muiden lohduttavana olkapäänä, useimmiten vieläpä suunnilleen kynnysmattona.... En taida osata puhua asioitani, koska en ole niistä voinut pahemmin koskaan puhua. Muut olettavat että jos on paha olla, niin ne asiat voi purkaa mulle, ei se haittaa vaikka kaadetaankin oma paska paha olo mun niskaan. Ei se ole niin. Kyllä se saattaa haitata.

Olisi mukavaa, jos voisin viettää jonkun ihmisen kanssa aikaa ilman, että mietin välillä että onko hän oikeasti ystäväni, vai onko hän "ystäväni". Kuuntelisipa joku joskus minuakin. Tosissaan ja aidosti.