IRC-Galleria

Olen vihdoinkin löytänyt kategorian, johon sovin. Se kerrottuna tuossa yllä.

Olen vihdoinkin löytänyt poliittisen suuntautumiseni.

Olen vihdoinkin löytänyt oikean suunnan elämälleni.

Olen vihdoinkin löytänyt minulle oikeaa musiikkia.

Olen vihdoinkin löytänyt paikkani tässä yhteiskunnassa.

Olen vihdoinkin löytänyt jätkän, josta pidän, mutta jota en voi saada vaikkei varsinaista estettä olekaan.

Mennäänkö yhdessää hyppäämään sillalta?

Sain joulupussin. Ei siellä ollut omppua... Suklaapatukoita vain...

Kirjoitin ystäville joulukortit, jotka liitän lahjapaketteihin. Vielä pitäisi sopia päivämäärät, jolloin pääsen ystäviä tapaamaan ja lahjat antamaan. Saa nähdä mitä siitäkin seuraa.

Porukat raahasivat takapihamme pikkumetsästä joulukuusen ja ripustivat ensimmäisen joulukoristeen. Tervetuloa ihailemaan oranssia tähteä, joka jouluaattona opastaa kuusen alla retkottvan nuken luo. Jipii ja eläköön kristillinen joulu.

Opetin pikkuveljeä soittamaan kitaraa... Toivoton tapaus.
Soitin itse kitaraa... Toivoton tapaus.

Rakas joulupukki, tuo basso.

Vajaan viikon pääst on joulu. Joulu sucks.

Mieli pysyy virkeenä kun kuvittelee. Mielikuvitus pysyy virkeenä kun dramatisoi unelmiaan. Pääni sisällä pyörii saippuasarjamaraton tähtenä minä itse.

Turhautuneisuus...

Toivottakaa onnea, joku raahautuu tänään kahden luolaihmisen pakottamana seurakunnan joulujuhliin kello kuudeksitoista. Istu siellä sitten pari tuntia, kilju hihhulien mukana virsiä ja vedä napa täyteen pyhällä hengellä myrkytettyjä pipareita. Vähäks jipii, saan sieltä varmaan taas lasten lahjapussin varustettuna ompulla ja tikkukaramellilla. Vitun mummot uskoo sen tuovan joulumieltä 16-vuotiaan nuoren sydämeen...

Paljon mieluummin viettäisin aikani aivan muualla ja aivan toisten ihmisten kanssa. Tai vaikka vaan yhden ihmisen kanssa. Sen yhden tietyn ihmisen.

Unelmaa. Ei koulua. Bussilla Saloon tekemään jouluostoksia.

Vaikka joulu ei juhlana merkitse minulle mitään, haluan tavan mukaisesti antaa lahjoja parhaille ystävilleni. Vain kertoakseni heille, kuinka paljon he tällä hetkellä merkitsevät minulle. Kaikki lahjan saavat voivat siis lämmöllä tietää olevansa erittäin tärkeitä tälle otukselle.

Ostin lahjan siis ehkä parhaalle ystävälleni (jonka olen kenties kauiten tuntenut), kahdelle uudelle tuttavuudelle (jotka joutuvat kanssani asumaan) sekä kahdelle vastakkaisen sukupuolen edustajalle (jotka toivat valoa elämääni yläasteen aikana). Kiitos jo teille rakkaat ystäväni. Lahjat ja herkät kortit saatte lähempänä aattoa.

Te, jotka ette lahjaa vastaanota tänä vuonna - älkää ottako itseenne. Olen köyhä opiskelija, jonka mieli on pieni. Lahjattomuutenne johtuu siis täysin tyhjästä kukkarostani tai siitä, ettette vaan yksinkertaisesti tänä vuonna mahtuneet mieleeni samalla tavalla kuin edellämainitut. Eiköhän asia korjaannu jossain vaiheessa, jos on korjaantuakseen ja eihän tämä nyt mikään virallinen jaottelu ole. Olette kaikki minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Vaikka kuinka yritän välttää olevani samanlainen kuin nykyajan materialisti pissislehmät, niin pakko on myöntää, että juuri tällä hetkellä kaipaan kännykkääni todella paljon. Äitini unohti maksaa kännykkälaskuni ja nyt olen suljettuna korpeen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja juuri nyt, kun eniten kaipaisin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka saavat mielialani aina nousemaan ylös turhautuneisuuden alhosta. Tosin luulen, että tässä mielentilassa en saisi sanottua näille henkilöille juuri sitä, mitä haluaisin heidän kanssaan jakaa. Toisaalta en ehkä saa ajatuksiani julki ikinä, pelkuri kun olen. Mutta luulen, että tässä pisteessä pelkkä heidän ääniensä kuuleminen ja turha juoruilu riittäisi sieluni pelastamiseen tältä päivältä.

Onko se epänormaalia, että pistää seinälleen kuvia ihailunsa kohteista? Enkä nyt tarkoita mitään julkkiksia tai joka tytön seksisymboleja vaan aitoja suomalaisia poikia. Onko outoa himoita tuntematonta ihmistä, joka ei edes tiedä olemassaolostani? Onko oikein elätellä toiveita tutusta ihmisestä vaikka tietää, ettei tämä varmastikaan ole kiinnostunut? Taidan pettää itseäni... Miksi asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on välillä niin vaikeaa? Miksi tyydyn vain istumaan hiljaa omassa nurkassani, enkä tee mitään sen tosiasian eteen, että haluaisin tutustua tiettyihin ihmisiin paremmin? Miksi ihmissuhteet ovat niin vaikeita? Vai kuvittelemmeko niiden vain olevan vaikeita? Tekevätkö kuvitelmamme asioista vaikeita vai onko psyykkeellä oikeasti osaa tai arpaa rakkaudessa? Miksi minä?

Alan omaksua omanlaista, persoonallista käsialaa. Ikävä kyllä käsialani muistuttaa sitä mongerrusta, jota lääkärit rustaavat resepteihinsä. On viime aikoina tullut kirjoitettua taas poikkeuksellisen paljon omia ajatuksia paperille. Ja nimen omaan PAPERILLE! Sille puusta valmistetulle liuskalle, joka nykytekniikan ohella tuntuu vanhanaikaiselta ja hitaalta. On ihan hyvä, että olen päässyt irtaantumaan tietokoneesta ja ottanut lähempää kontaktia vihkoihini.

Miten voi olla niin, että kun ostaa päiväkirjan, on mielessä ajatus, että kirjoittaa siihen päivittäin tai kerran viikossa tai jollain muulla säännöllisellä väliajalla? Nämä ääneensanomattomat suunnitelmat tekevät olon turhautuneeksi sitten kun ne eivät kuitenkaan toteudu. Ainakaan minun kohdallani... Omistan yhden päiväkirjan. Sain sen joskus ollessani alle 10-vuotias. Alkuun tuli kirjoiteltua lähes joka päivä, sitten kerran parissa kuukaudessa, sen jälkeen lähinnä mitä minäkin vuonna sain joululahjaksi ja nyt ei sitäkään. En edes enää tiedä, missä päiväkirjani on. Nykyän kirjoitan tunteenpurkaukseni alati auki olevalle tietokoneelleni tai vihkoon, mikä milloinkin sattuu olemaan käsillä.

Tyhjä olo.

Miten ihmissuhteita voi luokitella? Onko tarkkoja rajoja olemassa? Miten erotat ystävän ja kaverin? Mitä termejä ihmissuhteista voi yleensäkään käyttää? Kertokaa minulle, jos tiedätte tai luulette tietävänne.

Minä en tiedä.

Maailmassa on paljon pölyä. Tai ainakin Opistolla. Turvepöly, heinäpöly, sahanpurupöly... Limakalvot ovat kovilla kun näitä kaikkia hengitetään sellaiset 8 tuntia päivässä. Nenästä vuotaa verta ja kun on punaisen elämän eliksiirin aika tyrehtyä, valuu rööristä räkää kuin hanasta vettä. Kipeäkö? No en todellakaan, eihän mulla ole edes kuumetta.

Tervetuloa hevosalalle. Talliin ei saa mennä kuumeisena, mutta jos ei ole kuumetta, ei ole hyvää syytä jäädä pois tallista. Opisto on oikeasti tosi hyvä paikka, eikä minulla ole siitä juurikaan pahaa sanottavaa. Nenästäni ulos valuvat aivot vain haluavat sanoa haisevan vastalauseen ruumiin tukkoisuudelle ja syyttää jotakuta. Tässä tapauksessa hevosalan pölyjä.


22 päivää jouluun. Voi vittu.

Joulun markkinointi aloitettiin ainakin täällä Somerolla jo lokakuussa, kun suklaapukit tekivät pyhiinvaelluksen kauppojen takahuoneista hyllyille itseään tyrkyttämään. Erilaiset joulukalenterit valtaavat kodit ja mediat. Television tylsät, puuduttavat mainokset saavat koristeikseen partaukot. porot ja tonttulakit, mutta ovat silti tylsiä ja puuduttavia. Lapset kinuavat tuotteita, joita eivät tarvitse tai joita eivät voi saada. Joulu on rahastuksen aikaa.

Olen kristillisten puolesta vihainen. Vaikkei joulu merkitse minulle sen enempää kuin kasa pulunpaskaa, on mielestäni ikävää, että edes ne ihmiset, joiden juhla joulu on, eivät muista mikä joulu oikeastaan on. Kristityt ravaavat hame hampaissa tukkaputkella ympäri marketteja löytääkseen materialistikakaroilleen juuri sen oikean merkkisen ripsivärin tai kauko-ohjattavan auton. Mikään muu ei kelpaa.

Kello 5:45 aamulla kämppis huutaa: "Hanna, kello on varttia vaille!". Ponkaisen ylös sängystä ja karjaisen ensi töikseni: "Vittu!! Voi vittujen vittujen vittu!!!". Vaatteet niskaan ja talliin jakamaan heiniä hevosille. Pitikin mennä niille festareille viikonloppuna... En saanut niistä mitään irti (paitsi Green Dayn uuden Live CD+DVD:n kaupungilta). Ohjelmat loppuivat vasta yhdentoista aikoihin, majoituskoululle päästiin hyvä jos ennen puoltayötä ja nukkumaan vasta yhdeltä yöllä kovalle lattialle. Aamulla seitsemältä ylös ja hihhulien sekaan pyörimään. Tuloksena minä ja ystäväni nukuimme Elyséen Gladiators' Coliseumin penkeillä jumalanpalveluksen ajan ja nyt olen vitun väsynyt tehtyäni tänään kaksi tallivuoroa. 19 vielä tällä viikolla jäljellä.

Talliviikot Ypäjän Hevosopistolla ovat raskaita, varsinkin jos on "riehunut" edeltävän viikonlopun. Mutta en minä valita, tykkään tallitöistä. Saan pitkiä katseita täällä sanoessani, että tykkään lakaista käytäviä, lapioida paskaa ja kääriä pinteleitä. Tykkään kyllä myöskin nukkua ja hirtän sen, joka tänä iltana meluaa kun menen nukkumaan.

Joskus tuntuu siltä, etten osaa selittää ajatuksia muille. Joskus en taas tohdi, sillä tiedän, kuinka he aikovat reagoida enkä välttämättä tahtoisi nähdä seurauksia. Miksi asioita on niin paljon helpompi kirjoittaa, kuin sanoa päin naamaa? Miksei aina vain voisi kertoa kaiken rehellisesti. Rupean yltiörehelliseksi. En valehtele enää, enkä kiertele vaan kerron asiat suoraan. Rikon lupaukseni jo huomenna.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä se iski. Olin sängyssä, yöpaitasillani, valmiina kohtaamaan unen tiedottomuuden kun se iski. Nousin ylös, kiskaisin housut jalkaani, silmälasit päähäni, kaivoin jostain lehtiön ja kynän ja aloin piirtää. Pitkästä aikaa piirsin tunnetilan perusteella. Kaikki kiitos siitä kuuluu eräälle galleristille, joka tuskin edes tietää olemassaoloani. Aiemmin viikolla, tarkalleen ottaen maanantaina, kämppikseni Saija oli näyttänyt minulle kuvia hontelosta rokkipojasta, jolla oli aivan käsittämättömät silmät. Tykästyin pojan kuviin niiin paljon, että tulostin niitä ja ripustin huoneeni seinälle. Niitä siinä päivän katseltuani sain sitten yöllä inspiraation. Nyt on pojasta syntynyt ainakin kolme onnistunutta piirrosta. Ehkä annan ne hänelle joku päivä, kiitoksena luovan sieluni vapauttamisesta.

Aloin olla jo tuskainen, kun ei mitään tapahtunut tuolla taiteen puolella, mutta yöllinen vimmani sai ilon pulppuamaan sisimmästäni. Vaikka olenkin nauranut aina ja tulen aina nauramaankin, nyt nauruni on vapautuneempaa ja se tulee enemmän luonnostaan. Olen taas positiiivinen.

Tänään olen lähdössä kolmen jälkeen Turkuun. Osallistun seurakunnan kanssa retkeen, joka suuntaa Maata Näkyvissä-festareille. Jos joku ei ole selvillä, tuo on uskonnollinen tapahtuma. Jotkut minut hieman paremmin tuntevat ihmiset ovat olleen ihan äimänä: "Mitä SINÄ siellä teet?", tietäen mielipiteeni uskontoihin. Olen ilkeä ja itsekäs, mutta rehellinen sanoessani, ettei itse tapahtuma kiinnosta juuri paskaakaan, vaan saan oivan tilaisuuden lähteä luvallisesti Turkuun shoppailemaan ja kavereita tapaamaan. Voisihan sitä koittaa ottaa jotain irti niistä itse ohjelmistakin, mutta luulen sen jäävän melko vähäiseksi.

Mikä saa ihmisen nousemaan sängystä vapaaehtoisesti seitsemältä aamulla ja suuntaamaan pakkasaamun läpi luokkaan, jossa on tietokoneita, vain siksi, että pääsee jälleen näkemään tietyn ihmisen kasvot? Ihastus.