IRC-Galleria

Synkkä ja sateinen joulukuinen päivä. Kaikkien naamoista näki, että ihmisiä vitutti suunnattomasti vallitsevat sääolot. Ihmiset kävelivät kohti olematonta päämääräänsä katse tiukasti märässä ja harvakseltaan lojuvassa hiekoitussepelissä mustalla asvaltilla. Tuntui, että maa on imenyt kaiken valon pois, eikä sitä olisi luvassa kenellekään, ennen kuin ollaan kiltisti käyty töissä ja hoidettu jouluvalmistelut ja laulettu joulupukki-joulupukki.

Turussa, Aurajoen rannalla istui pieni poika. Poika oli vain 5 vuotta vanha ja häntä paleli. Hän oli ollut ulkona leikkimässä kavereidensa kanssa piilosta. Hän oli ollut menossa parhaaseen piiloon ikinä, kun yhtäkkiä huomasikin olevansa eksynyt. Hän arveli kävelleensä ainakin päivän ympäri Turkua etsimässä kotia, mutta muutamista tutun oloisista paikoista huolimatta hän ei löytänyt oikeaa reittiä. Siinä hän nyt istui, pieni poika viluissaan ja märkänä Aurajoen rannalla.

Ilta alkoi hämärtyä ja ohikulkevat ihmiset olivat yhä harvemmassa. Kaikki katsoivat edelleen harmaissa vaatteissaan vain jalkojaan kävellessään kohti työpaikkaa, kotia, kapakkaa, jumppatuntia tai mitä tahansa. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota pojan kirkkaansiniseen takkiin, jossa oli vielä hienoja heijastimiakin ja selässä Donatello nimisen turtlesin kuva. Kukaan ei ollut koko päivänä edes katsonut poikaan, vaikka hän oli yrittänyt mennä kysymään ohikulkijoilta apua. Kaikki vain katsoivat kenkiään. Poikaa alkoi itkettää. Hän jäätyy tänne ja joulu on pilalla ja äiti suuttuu ja isä suuttuu ja sisko nauraa, kun kaikki ovat hänelle vihaisia.

Poika kyyristyi itkemään. Pelotti. Rannassa alkoi kuulua humalaista meuhkaamista. Isä oli aina humalassa pelottava, kun se ei meinannut pysyä pystyssä ja saattoi suuttua ja nauraa ihan ihmeellisistä asioista. Äidillekin se oli joskus ihan turhaan vihainen. Aamulla se haisi pahalle ja oksensi ja sitten oli äiti taas vihainen isälle. Humalaisten kanssa poika ei halunnut joutua tekemisiin. Hän käpertyi tiukemmalle jalkojensa ympärille samalla kun katulamput syttyivät pimenevään iltaan ja sade hieman yltyi.

Yhtäkkiä sade lakkasi, vain ropina jäi. Poika katsoi ylös ja näki päänsä päällä kelta-punaisen sateenvarjon ja hymyilevät kasvot. Ensimmäiset hymyilevät kasvot kavereidensa luota eksymisen jälkeen. Hänen takanaan seisoi kaunis nuori nainen, jolla oli punaiset talvisaappaat jalassa, ja punainen huivi. Takkikin hänellä oli punainen, kuten housut, lapaset ja pipokin. Poikaa alkoi hymyilyttää: "Sä näytät ihan tontulta". - Niinhän minä olenkin, sanoi nainen ja hymyili edelleen samalla kun auttoi pojan pystyyn. - Missä sinä asut?, kysyi nainen. Poika kertoi.

He kävelivät pitkän aikaa. Moni paikka, jonka läpi he kävelivät oli pojalle täysin tuntematon, jotkut paikat hän tunsi, joissakin hän muisti käyneensä tänään eksyneenä. Nyt kaikki paikat olivat vain paljon pimeämpiä ja pelottavampia, kuin päivällä mutta oikean tontun seurassa poika ei pelännyt. Välillä poika pääsi reppuselkään, välillä hän halusi kävellä itse. Hänellä oli taas hauskaa ja vilukin oli hävinnyt. Ikuisuuden, mutta tontun kanssa liian lyhyeltä tuntuneen ajan kuluttua alkoi kotiovi näkyä valaistuna pimeässä. Vähän matkaa ennen ovea tonttu kysyi pojalta joululahjatoivetta. Poika mietti. Halaus riitti tontulle vastaukseksi. He soittivat ovikelloa ja avaamaan tuli itkeneen näköinen äiti, joka ei keksinyt tarpeeksi sanoja kiittämään lapsen kotiin tuonutta punaisiin pukeutunutta nuorta naista. Nainen kuitenkin vain hymyili ja toivotti iloisesti onnellista jouluodotusta ja lähti iloisesti hypähdellen kävelemään pimeään yöhön.

"Se oli oikea tonttu, vai mitä äiti?", kysyi poika. "Varmasti.", vastasi äiti, eikä ollut yhtään vihainen, vaan vei Jussin lämpimään suihkuun ja nukkumaan hyvänyön suukon kera. Siskokaan ei nauranut.

- joskus näemmä totisuudenkin ylväälle jalustalle kurottava Oronen