se alkaisi aina tasan puoli seitsemältä aamulla, heräisin itse sillä biologinen kelloni on niin tottunut vahvoihin rutiineihin. turvallisiin rutiineihin. jos joskus nukkuisinkin pidempään tulisin kultainen noutajamme herättämään minut nuolemalla kasvojani ja vaatien päästä lenkille.
pukisin ylleni adidaksen veryttelypuvun, samanlaisen kuin miehelläni, ja kaikilla muillakin naapurustossamme. (paitsi Jokisilla, mutta hehän nyt ovatkin aivan pöyristyttävän keskiluokkaisia ja käyttävät Niken tuulipuvuntakkeja) en vielä jaksaisi meikata, jonkavuoksi laitan aurinkolasit ylleni, ettei kukaan vastaantulija huomaisin väsymystäni, kärsymistäni, turhautumistani ja oikeaa ikääni. sipaisisin vaalennetut hiukseni ponnarille ja hetkenaikaa mielessäni käväisisi pitäisiköhän minun sittenkin pyytää Pirkkoa, vakiokampaajaani tekemään jotain erilaista. mutta ei, en ole vielä valmis siihen, en edes näiden kaikkien kolmenkymmenen yhdeksän vuoden jälkeen.
lenkiltä tultuani laittaisin Aadalle, kultaisennoutajan pennullemme vettä ja menisin itse suihkuun, pesisin hiukseni, mutta käyttäisin vain tuotteita joita naapurimme Matilda ja Eeva suosittelivat minulle. tämän jälkeen valmistautuisin töihin, pukisin ylleni jakkupuvun, valitsisin tänään laivastonsinisen, sillä olisi keskiviikko. muillekkin päiville olisi omat värinsä, älkää huoliko. tänä keskiviikkona voisin hieman repäistä, ottaisinkin mukaan punaisen Guccin laukun, enkä sitä mustaa. miettisin mitäköhän mieheni mahtaa tästä ajatella, saatisitten työtoverini. vaihtaisin takaisin mustaan laukkuun.
nyt olisi aika herättää mieheni, ja lapseni, nyt kun olen meikannut ja laittanut itseni ensin kuntoon. heidän vielä heräillessään olisin tehnyt jokaiselle valmiiksi leivät ja laittanut activia-jugurtit pöytään. kahvin poreillessa pannuun kaataisin sen nopeasti termosmukiini jonka ottaisin mukaan töihin, nyt alkaisi nimittäin olla kiire. huutaisin lapseni alakertaan jotta voisin katsoa mitä heillä on päällään, poikani olisi taas laittanut eriparisukat, joten minun täytyisi etsiä hänelle samaa paria olevat. mitähän muutkin lapset tuollaisesta ajattelisivat. sitten olisi jo aika lähteä töihin, jättäisin lapset syömään ruokaa ja sanoisin hyvästi miehelleni joka olisi juuri ajamassa partaansa, muistuttaen samalla että tyttärellämme on tänään uimakoulu, joten hän joutuisi hoitaa balettiin viemisen, minun ollessani vanhempaikokouksessa.
töistä tullessani patistaisin poikaamme viemään koiran ulos ennen lätkätreenejään. hän väittäisi vastaan kuten tavallista mutta vedotessani hänen kuukausirahaansa hän menisi käyttämään koiran. tekisin ruokaa, jotain mistä lapseni pitäisivät, esimerkiksi makaroonilaatikkoa. ruokailun jälkeen tulisi kiire kun mieheni veisi lapsemme harrastuksiin ja minä menisin vanhempaikokoukseen. illalla kotiin tullessamme olisimme kaikki väsyneitä. minä ja mieheni katsoisimme uutiset ja jonkun klassikko-ohjelman, joka alkaa yhdeksältä sillä niin on tapana. tämän jälkeen vaihtaisimme muutaman sanan siitä mitä tekisimme ensi lauataina, joka kuun toisena lauantaina kun meidän on tapana lähteä ulos, mieheni ei keksisi mitään, joten varaisin liput teatteriin.
sitten menisimme nukkumaan, nukkuisimme selät vastakkain, kuten tavallista mieheni nukahtaisi heti, kuorsaten hieman. ennen uneen vaipumistani miettisin mikä onkaan torstain jakkupuvun väri, muistaisin sen olevan tuhkanharmaa, ajattelisin piristäväni sitä sillä punaisella laukulla ja katsoisin aamulla tarkemmin miten se sopii. miettisin myös että näille hiuksille pitäisi tehdä jotain ja että töissä pitäisi pyytää palkankorotusta sillä asuntolainaakin on vielä maksamatta. nukahtaisin pohtien miten ihmeessä olen ikinä päätynyt tähän pisteeseen miten ihmeessä olen kangistunut näihin samoihin kaavoihin ja että huomenna pakkaan laukut, jätän kaiken taakseni ja lähden kiertämään maailmaa. silti tietäen että herään huomenna puoli seitsemältä, sillä biologinen kelloni on niin tottunut vahvoihin rutiineihin. turvallisiin rutiineihin..
