IRC-Galleria

Tänään on ollu erittäin outo päivä. Jopa oman elämäni mittapuulla.

Nautin eilen musiikkielämyksestä Järvenpäässä, ja selvisin kotiin vasta kahden aikoihin. Autoni ei nopeammin kuljettanut. Oli mielenkiintoista huomata, että olen jo ohittanut sen vaiheen, kun aamulla päättää väsymyksessään nukkua vielä pari tuntia ja myöhästyä koulusta. Päätin nimittäin jo eilen illalla etten aio mennä kouluun. Tiesin että olisin väsynyt ja ahdistunut, sisälläpäin, mutta ulkokuori hymyilisi tietenkin jokaiselle mukahauskalle jutulle.

Nyt kun päivää on jäljellä puolisen tuntia, tulee väkisin mietittyä, mitä voitin sillä etten aamulla herännyt. Tällä hetkellä olen väsynyt, ahdistaa ja tuntuu kuin kaikki painaisi päälle. Näkymätön taakka ja niin edespäin. Terrible weight on my shoulders. Yritin pestä pyykkejä. Varasin vain pyykkituvan väärälle päivälle, muuten meni hyvin. En siis pessyt pyykkejä. Huomenna sitten.

En aio mainostaa huomista, mutta nyt tekee mieleni summata viimeisen vuoden tapahtumat noin kuudenkymmenen sekunnin lukutuokioksi.

Vuosi sitten, 16.3.2005, en juonut alkoholia. Olin lakossa (kuten nytkin?) olin menettänyt mielenkiintoni lähes kaikkeen. Pahiten siitä kärsi suhteeni, joka loppui omaan idioottimaisuuteeni. En tiedä mitä tein silloin aivosoluillani, mutta en varmaankaan käyttänyt niitä juuri ajatteluun. Oloni oli melko verrattavissa tähän hetkeen. Olen lähes varma siitä, että tunsin oloni nurkkaan ajetuksi ja kaipasin jotain uutta, ja ilmeisesti olin pakotettuna etsimään uutta hinnalla millä hyvänsä.

Viime kesä osoittikin hyviä merkkejä. En tiedä nautinko sitten sinkkuudestani, johon en ollut tottunut, mutta minulla oli välillä jopa erittäin hauskaa. Sain uusia kavereita, ihastuin muutaman kerran, hajotin omalla älyttömyydelläni muutaman ihmisen (tästä olen jälleen erittäin ylpeä) ja pidin hauskaa keinolla jos toisella. Siinä sivussa sain tietää matkani suuntaavan Helsingin Pasilaan kohti uusia haasteita. Muistan odottaneeni tätä erittäinkin paljon, tarjosihan se minulle mahdollisuuden päästä pakoon menneisyyttä ja kaapissa rehottavia luurankoja.

Tuli syksy, ja arki iski päälle. Opiskelijan elämänlaatu ei ole aina hurrattava. Muistan etsineeni jonkin verran töitä, mutta tässä vaiheessa voin olla melko varma, etten ole puoteen vuoteen tehnyt päivääkään ansiotöitä.

Yhtäkkiä tuli pimeää ja loppusyksy. Ravasin baareissa ja ahdistuin jälleen. Ilmeisen pahasti tällä kertaa. Joskus teki todella pahaa. Muistan maanneeni sängyllä usein miettimässä miten jaksaa nousta ylös. Pahin ahdistus taisi osua joulukuulle, kun yksi tärkeimmistä tukihenkilöistä hävisi hetkeksi. Koulu ei kiinnostanut enää vähääkään, ja se näkyi numeroissa. Niillä ei ollut enää mitään väliä.

Tuli Uusi Vuosi, jonka vaihtuminen sujuikin hyvissä merkeissä. Baarissa oli pitkästä aikaa hauskaa ja aamulla ei tarvinnut hävetä. Ihmissuhteet eivät olleet tosin ilmoittaneet mistään parantumisesta. Alan ilmeisesti tulla vanhaksi jos kaipaan jotain vakinaisempaa ja turvallista. Tai sitten olen vain yksinäinen musiikkieni kanssa.

Alkuvuodesta ei ole jäänyt käteen muuta kuin muutama yleistä tilannetta pahempi masennushetki ja kuukauden tauko alkoholin käytössä. Tosin tipaton tammikuu se ei ollut, vasta helmikuussa olin tarpeeksi järkevä lopettamaan.

Nyt ollaan maaliskuussa, ja olen jälleen nurkassa. Seinät tuntuvat korkeilta ja ahdistavilta. Kaipaan muutosta. En ole tähän tyytyväinen. En tiedä mihin olen. Nyt en seurustele, mutta ahdistaa kuitenkin yhtä paljon kuin vuosi sitten. Ehkä syy ei ollutkaan parisuhteessani. Ehkä.

Ensi syksylle on oikeasti vaihtoehtoja, ja toivon että ne ratkaisevat jotain. Suuntaan tai toiseen. Ja toivon, etten joudu käyttämään pakokorttia pois Suomesta, mutta pelkään, että tilanne tulee vaatimaan jotain radikaalia. Aika näyttää.

Toivottavasti vuodesta tulee parempi. Nähdään maanantaina.