IRC-Galleria

No, mä tein ruokaa.

Syötyään puolen lautasellista Heli kysyy nenäänsä nyrpistäen: "Miks mun ruuassa on OKSA?!?"

Taidan jättää kuivatut yrtit laittamatta ensi kerralla...

PELASTAMAAN MAAILMA.

Näin aluksi.

Oikeastaan olin ottanut ko. homman osittaiseksi elämäntehtäväkseni jo aikaisemmin, mutta nyt minulle olisi luvassa koulutustakin asian tiimoilta. Sain tänään kirjeen Laureasta. Minut on hyväksytty Kestävän kehityksen koulutusohjelmaan Hyvinkäälle. Ajatus opiskella maailman pelastamista Hyvinkäällä hieman kutkuttaa. Mutta jätän sen kuitenkin väliin.

Joensuun yliopisto kutsuu. Yhteiskuntamaantieteen ryhmäänkin olisivat minut ottaneet, mutta biologia vaan houkuttaa enemmän. Ainakin tällä hetkellä. Tosin tämä yhteiskunta ja maailma tuntuvat aina vaan hullummilta mitä kauemmin tätä menoa seuraa. Yhä enemmän vääryyksiä ja epäkohtia paljastuu. Kaikille asioille ei voi vaan kääntää selkäänsä ja jatkaa omien tärkeiden juttujen tekemistä.

Maailma huutaa pelastajaansa.

Mä olen jo matkalla.

Matkailu avartaa. Doch!

Seikkailua on vaeltaa pimeässä käytävässä maan alla tietämättä minne käytävä johtaa ja onko seuravalla askelella enää maata jalkojen alla (vai vesilätäkkö). Valoa näkyi tunnelin päässä. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin olisi tarvinnut ottaa kartta sieltä mukaan, niin kuin kunnon turisti ainakin. Mutta kai sinne toistekin tulee mentyä. Oli oiva paikka piknikille. Autoton alue. Tai ainakin melkein. Nurmikkoa, kukkia, kalliota ja kivimuureja. Aukot muureissa paikoitellen pursuivat sadetta piileskeleviä ihmisiä. Kissankellot riippuivat muurin kivien välistä. Ohdakkeet näyttivät niin veikeiltä, että tuli halu haudata ne elävältä hiekkaan tai laittaa ne narusta roikkumaan, kuivumaan elävältä. Sellaiseen huvitteluun minulla ei kuitenkaan nyt ole tilaa, aikaa eikä rahaakaan. Ehkä ensi kesänä?

Matkailla kuitenkin täytyy. Vaikka sekin maksaa.

(Passikin täytyy uusia. Lupa 46 e + passikuvat 14 e)

Käytti kaupoil Jonna kans. Vaattei, kenkki, korui...
JA
mehujäätä.

Sittarissa:
"Mun tekee mieli mehujäät!"
"Mää ainaki otan kaks!"
...
Autossa:
"Miks mä otin kaks? Tää on kylmää!"
"Ehkä ykski olis riittän..."
"Älkää kattoko...!"

Jokku ei vaa ymmär mehujään pääl. Ei voi auttaa.

Optimistit. "Koitetaan!"

VÄÄRÄ kippa.

Ennenki toiminu.

Kulutuskysely tms. netissä:
"Montako kirjaa luet vuodessa?
[ ] n.1-2
[ ] yli 3
[ ] En ehdi yhtäkään "

ONKO ASIAT OIKEESTI NOIN HUONOSTI?!?!?!? yli kolme... Voi vittu. Säälittävää, ihmiset! Ei ihmekää ettei kukaa tiedä mistään mitää.

Mä oon _niiin_ todella pettyny.

Joillain ihmisillä on tietynlainen ilme suurimman osan aikaa. Jotkut näyttävät kateellisilta. Ilkeiltä. Vittuuntuneilta. Jos näiden ihmisten seurassa teet pienenkin virheen, on vaikea kuitata jo korjaantunut asia hymyllä, kun vastaan saa vaan tylyn katseen. Se on harmillista, kun hymyilemisestä tulee vaivaantunut olo. Mä kuitenkin tykkään hymyillä. Teen sitä mielelläni. Mut sit välillä on tämmöstä.

...Ni mul riittäs tekemist kesäks.

Ol kiva men sin taas. Vanha tutu täti ja tytö. Uussiiki kasvoi toki. Eri kone. Rebekka ol saan kyytti uude robo tiält. Ja syksyl taas tulee yks uus robo lissä. Miksei niit koska tu kesä alus? :O

Valkose vaatte. Kumisaappa ja lakki. Hiukse eivä pysy laki al ja saappakki o liukka ainaki ku mene suikalepuale läpi. Uusitte asioitte opettelu viä oma aikas. Kalvo. Rasiapää. Tappivahti. Kahde viiko opetteluaik riittänee.

Eloveena-tyttö, kuulemma. Mitä siihe si voi sanoo. Ei mua huvit myrtsinäkää ol siäl vaikkei aina iha kivaa oliska. "...men man måste tänka positiv." tai jotta sinppäi. Takaumia joltai ruatsi tunnilt lukiost. Sitä toisteltti myähemminki ussenki. Ehkä sitä sit pitäs. Vaik ei se ain ol helppo.

Pääsykokkessiinki täsä o yritet lukki. Ainaki jonku verra. (...TÄNKA POSITIV...) No ole luken. Kyl mää tiärä. Asenne ratkasee (?)! Näytetä niil!

Tänä aamuna ei tarvinnu enää herätä ennen kahdeksaa aamupalalle. Tänä aamuna ei saanu jännätä, ketä tulee aamupalalle ja missä järjestyksessä. Ei enää pahaa kahvia kahden aikaan. Ei ähkyä luonaan jälkeen. Ei vaahto-analyysia. Ei puhetta siitä, kuinka kirsikat on pahoja (kyl mä niitä silti syön. Join mä aina sitä pahaa kahviiki!). Ei torkkumista tunneilla. Ei pyykinpesua pesutuvassa. Ei tarvi enää miettiä kuka on käyttäny mun pesuaineita ja mihin se kaikki huuhteluaine hävis. Ei tarvi jääkaapista ruokaa ottaessaan pohtia, mikä näistä oivariinikipoista on mun ja mikä jonkun toisen. Ei tarvi vittuuntua siitä ku joku on taas käyttäny mun paistinpannua/kattilaa ja jättäny sen pesemättömänä haisemaan ja lojumaan tiskialtaan pohjalle. Ei tarvi etsiä likaisia astioita kaapista. Kukaan ei enää lainaa multa teetä. Eikä hunajaa. Uuni päälle laitettaessa ei haise enää palaneelta. Vedenkeitinkin on näppärän kokoinen. Mulla ei oo enää omaa kirjotuspöytää. Säkkituolikin täytyi viedä verstaaseen. Ei iltaisia sosiaalisyömisiä (=Syödään nuudeleita seuran vuoksi). Ei tenttien puimista jälkikäteen. Ei kuviskerhoa.

Mut kivaa oli. Todella. Kiitos.

Liikaa - liian vähän

Liikaa tavaraa autossa. Liikaa vauhtia. Liian paljon portaita.

Liian vähän ilmoituksia. Liian vähän yritystä.

Mua väsyttää.

Ainaki kukkaset tekee sen mitä niiltä odottaaki.