En aloita tekstiä kirjoittamalla "Oho, onpa taas kulunut aikaa sitten viime kerran", koska se ei ihmetytä minua ollenkaan.
Aikahan kuluu, ja ihan mukavaa se onkin. Vaihteeksi aika on oikeasti ollutkin oikein mukavaa. Ja olen saanut kulutettua sen, omasta mielestäni ainakin, oikein hyvin ja vähän hyödyllisestikin. Silloin tällöin. Enimmän aikaa olen ollut tietenkin töissä, lehmien seurassa aamuisin ja iltaisin, mutta aikaa on jäänyt myös muuhun. Onneksi.
Toukokuussa -10 löysin erään mukavan pojan, jonka kanssa olen viettänyt aikaa päivittäin. Yhteinen kesä kului töissä, uidessa, ulkoillessa ja illat vain löhötessämme. Se oli kiireistä aikaa, peltotöitä ja pihatöitä riitti. Mutta silti se oli parhain kesä pitkään aikaan.
Syksy oli sitten taas sellainen, vaihteleva paluu takaisin maahan. Poika aloitti normaalin päivätyön, ja minä jatkoin omaa työtäni, näimme siis yleensä klo.21-06 välisenä aikana. Mutta aina näimme. Tarkemmin kun muistelen, poika muutti tänne heinäkuun aikaan, ja siihenkin saakka olimme viettäneet joka yön yhdessä.
Ja jos nyt oikein lasken... vielä tammikuussakin, meillä on vain 3 yötä jotka olemme nukkuneet erillään.
Talvi on ollut rauhallinen, ja joulukin meni ihan leppoisasti.
Mutta nyt tammikuussa sitä vasta ymmärtää, kuinka hyvin kaikki onkaan.
Yhtäkkiä, minusta, maailman tylsimmästä ja synkimmästä ihmisestä onkin tullut maailman onnekkain. Yhtäkkiä omistan maailman ihanimman miehen, parhaimman talon, mukavimmat lemmikit, ja työkin on ihan kivaa. Enkä edes kyynisesti ajattele, kuten vanha minäni olisi tehnyt, että kohta mennäänkin sitten lujaa alaspäin. Miksei kaikki voisi jatkua näin muulloinkin? Mitään ulkoista muutosta ei oikeastaan ole tapahtunut, tajusin vain sen kaiken, mitä minulla jo on. Ja kuinka paljon pidän tästä kaikesta.
