IRC-Galleria

Kuljemme nyt pimeässä metsässä. Matkamies taivaltaa polulla eteenpäin ja pysähtyy joskus kuuntelemaan pöllön huhuilua. Emme ole nähneet eläimiä tai muutakaan liikettä nyt viiteen päivään. Aamut täällä ovat sumuisia, ja kuuset naavan peitossa.

Matkamies nojautuu aina raskaammin keppiinsä ennen kuin aloittaa puheskelemaan tunnelmaa keventääkseen. Kumpikin tiedämme, että tällä matkalla kuljetaan enemmän omissa päissämme kuin missään muualla. Lopulta puhe väkinäistyy, sitten taas vapautuu, mutta muuttuu raskaammaksi. Silloin seuralaiseni aina puhuu hänestä.

Kun saavumme paikkaan, johon voimme pystyttää telttamme olemme kumpikin vaiti. Syömme hieman, kuuntelemme synkän ja mystisen metsän ääniä ja katselemme nuotion roihua. Nousen lähteäkseni nukkumaan. Huomaan matkamiehen kyyneleet silmänurkastani. Käsi hakeutuu nyrkkiin ja takaisin tämän reidellä. Minä tiedän, mies ajattelee häntä.

Käännyn ympäri ja lasken käteni miehen olalle. ”On muitakin.”, minä sanon.

Kettu kurkkaa epävarmana kolostaan. Valmistaudun unissani uuteen, sumuiseen aamuun.