IRC-Galleria

Eräänä päivänä laskeudumme vuorilta laaksoon. Pieni tie johdattaa meidät syvemmälle metsään jossa puut ovat suuria ja oksat korkealla. Laaksossa tihkuttaa ja sade on raikasta. Tämä paikka on unhoitettu. Ihmisen, eikä liiemmin eläintenkään teot ole vaikuttaneet tähän paikkaan aikoihin. Ihan kuin luontoäiti olisi pyhittänyt tämän paikan nimenomaan kasvulle.

Sammal on kosteaa. Tipat valuvat puiden ja pensaiden lehdiltä alas ja sanovat pudotessaan ”Plop” tai ”Plip”. Kerään hiukan sadevettä kämmeniini ja raikastan kasvoni. Katson taivaalle ja näen puiden lomasta harmaita, rauhallisia pilviä.

Matkamies ja minä pystytämme iltapäivällä leirin sanaakaan sanomatta, nauttien laakson rauhasta. Lähden kulkemaan pientä sivupolkua katsellen ympäröivää tyyneyttä. Näen jotain pusikossa. Ojennan käteni koskettamaan graniittisen veistoksen karheaa, veden liukastamaa pintaa. Patsas on selvästi ollut tässä vuosisatoja.

Merkkejä asutuksesta ei löydy. Paitsi pieni luola, jonka näimme lähellä sitä paikkaa josta laskeuduimme laaksoon. Tällaisiin paikkoihin olento voi hakeutua rauhoittumaan, saamaan vapaata eristäytyneisyyttä ja samaistaa ajatuksensa ympäristöön. Elää hetken symbioosissa luonnon kanssa.

Sitten kuulen helikopterin äänen ja totean: ”Nykyään tämäkin on joutomaata.”.

Kuljemme nyt pimeässä metsässä. Matkamies taivaltaa polulla eteenpäin ja pysähtyy joskus kuuntelemaan pöllön huhuilua. Emme ole nähneet eläimiä tai muutakaan liikettä nyt viiteen päivään. Aamut täällä ovat sumuisia, ja kuuset naavan peitossa.

Matkamies nojautuu aina raskaammin keppiinsä ennen kuin aloittaa puheskelemaan tunnelmaa keventääkseen. Kumpikin tiedämme, että tällä matkalla kuljetaan enemmän omissa päissämme kuin missään muualla. Lopulta puhe väkinäistyy, sitten taas vapautuu, mutta muuttuu raskaammaksi. Silloin seuralaiseni aina puhuu hänestä.

Kun saavumme paikkaan, johon voimme pystyttää telttamme olemme kumpikin vaiti. Syömme hieman, kuuntelemme synkän ja mystisen metsän ääniä ja katselemme nuotion roihua. Nousen lähteäkseni nukkumaan. Huomaan matkamiehen kyyneleet silmänurkastani. Käsi hakeutuu nyrkkiin ja takaisin tämän reidellä. Minä tiedän, mies ajattelee häntä.

Käännyn ympäri ja lasken käteni miehen olalle. ”On muitakin.”, minä sanon.

Kettu kurkkaa epävarmana kolostaan. Valmistaudun unissani uuteen, sumuiseen aamuun.

Etsin tälläkertaa täydellisiä ruumiinosia. Kyseessä on eräänlainen projekti, ja tavoitteenani on luoda markkinoiden ylivertaisin seksinukke. Jos tunnet omaavasi jonkin erityisen viehättävän ruumiinosan, ota minuun yhteyttä kuvallisen materiaalin kanssa, ja katsomme voitko tulla henkilökohtaiseen laatutarkastukseen ja tämän jälkeen ehkä jopa testamenttaamaan kyseisen ruumiinosasi minulle!

Aion käyttää osaksi Tri. Frankensteinin kehittämää tekniikkaa, ja rakentaa universumin laadukkaimmista osista koostuvan väkivahvan, eläimellisen kiihkeän ja rakastavan olennon. Olen myös ottanut huomioon kunnioitutella edeltäjälläni ilmenneen ongelman, lievästi havaittavisa olevan apatian jonka tarkkanäköisimmät saattoivat havaita Frankensteinin hirviön komeilla kasvoilla.

Kirjoitan blogia projektini edistymisestä.

Jos rakastajasi ovat kehuneet genitaalejasi, ohikulkija pyytänyt sinua silmiesi takia treffeille taikka silkkiseen kylpytakkiin pukeutunut vanha mies on halunnut kuvauttaa sinut lehtensä keski-aukeamalle, voit sopia tarkoituksiini.

Rohkeasti neitonen, näin osa sinusta voi elää ikuisesti!

Tee työtä jolla on tarkoitus.

Kun ymmärtää oman kuolevaisuutensa, se ei ole enää rajoite.
Ja pelkkä käsittäminen ei riitä.
Se pitää ymmärtää.

Ihmisen mieli on rakennettu käsittämään erilaisia asioita. Muurahaiset elävät yhdyskunnissa, Kreikkalaiset voittivat Persian Plataiassa. Jokainen meistä kuolee joskus.

Ihmisen sielu sensijaan on rakennettu ymmärtämään asioita. Ymmärrys tarkastelee sisäistettyä käsitettä eri näkökulmista, välillä leikkii ja välillä sotii sen kanssa selvittääkseen sen todellisen luonteen. Ja oppiakseen rakastamaan sitä.

Kuolevaisuutesi on osa sinua, joten miksi vihaisit sitä? Ja tiedät havaintojesi pohjalta, että sinäkin kuolet joskus.

Kuolevaisuus vahvistaa sinua. Kun hyväksyt sen ystävänä, yllät luusereita korkeammalle.

Selostan nyt seuraavassa eiliset tapahtumat alkaen aamiaisleivistä, ja päättyen mystiseen Raleen.

Aamupäiväni kului eroottisissa merkeissä: istuin verhoutuneena pelkkään pyyhkeeseen tietokonetuolissani ja söin valkoista leipää ja katselin erilaisia kuvia 4chanin /b/:ssä. Kun suoriuduin näistä tehtävistä, lähdin Kaakkuria kohti. Siellä minun tulisi valmistaa jonkinnäköinen kakku Nooran johdolla. Kakku valmistui. Luin aina välillä "MeNaiset" -lehdestä erilaisia vinkkejä seksielämän parantamiseen. Niissä aina tosin oli yksi minulta puuttuva vaatimus - kumppani.

Kolmen aikaan iltapäivällä lähdin bussilla Kaakkurista keskustaan. Tapasin satunnaisia ihmisiä, söin känkkyä ja tapailin satunnaisia ihmisiä. Ostin myös karhupumpun. Siis sellaisen muhkean kokoisen imukupin jolla availlaan tukkeumia vessanpöntöistä. Raksilassa minua vastaan käveli hiukan juntin näköinen vanha mies, joka luki kävellessään lasten kuvakirjaa ja hykerteli salaperäisesti. Itse yritin avata pumpullani oikeanpuoleista korvaani.

Soitin Okolle, ja tämä oli Nooran kanssa kirjastossa. Juoksin keskustan läpi kantaen pumppuani kuin kivääriä rinnallani, kohotin sen välillä kohti taivasta ja huusin jotain vallankumouksesta. Saavuin kirjastolle ja ojensin Tuomari Nurmion levyn Okolle. Lähdimme pian kirjastosta ja pumppasimme bussipysäkissä kiinni olevaa valomainosta. Se oli antoisa hetki, pystyin kuvittelemaan taivaalla lentävät porot ja kuulemaan korvissani Vivaldin Gloria in excelsis Deon. Sitten käytiin vittu mäkkärissä! Ja törmäsimme Pehkosen Hannuun. Kunniaa hänelle.

Okko lähti, ja niin teki Noorakin. Lähdin kulkemaan kohti Kaukovainiota. Karjasillan kohdalla näin pyöräilevän pojan. Pysäytin henkilön astumalla röyhkeästi hänen kulkureitilleen valmiina hyökkäämään pumpullani. Selvisi, että hän oli käynyt Salessa tapaamassa kaljupäistä myyjää, ostanut sipsejä ja jaffaa ja hänen nimensä oli Konsta. Ystäväni Juuso Toppari oli puhunut jostakin Konstasta päivällä, ja sieluni paloi halusta selvittää, olivatko Konstat samoja. Soitin Juusolle, Saara vastasi. Akku loppui. Lähdin kohti juhlia, joissa sijaitsi Juuso.

Tärähdin bileisiin pumppuineni. Tunnistinkin poikkeuksellisen monia, ja pumppasin rohkeimpien vatsoja pumpullani. En tosin ehtinyt kysyä Juusolta asiastani kertaakaan, mutta viihdyin juhlissa silti muutaman tunnin. Menetin mahtavan imukuppini kun kuljin vessan ohitse, ja joku töykeä ihminen kaappasi sen minulta mennessään vessaan. Imukuppi oli märkä kun herra tuli vessasta. En enää koskenut rakkaimpaani. Lähdin pois juhlista, mutta tiellä tuli vastaan mystinen Rale. Rale osoittautui mieheksi jonka etulokasuoja pyörästä oli rikki, ja täytyi siis ajaa varovaisesti. Rale kertoi myös, etä hänen työnantajansa on sukua Mika Häkkiselle, ja on tehnyt paljon ralliautoja. Tyttöystävälle kuulemma piti kertoa terveisiä. Joskus on ihan hyvä ettei ole tyttöystävää, tai näin ainakin uskoisin.

Kotona menin nukkumaan.

Normaali perjantai.

Nyt on viimeistään kaikkien aika vavista jalkojeni juuressa, sillä elämä tuntuu siistiltä jälleen.

On kevät. Kevät on jännä vuodenaika. Se nimittäin korostaa seikkailuhenkisissä ihmisissä useita piirteitä. Onnekseni, olen rakentanut maailmankuvani niiden piirteiden pohjalle. Kevät suo jostain syystä minulle valtavat voimavarat. Kevät luo toivoa.

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään, ja kauhukseni huomaan kangistuvani näppäimistön edessä. Tästä on tietysti ollut hyviäkin seurauksia: En valvo yliyöhään kirjoitellessani jotakin novellia, taikka sovitellessani sanasia paikoilleen.

Mutta joka tapauksessa, Inkvisiittori Rackham von Qlasvuo on nyt tajunnut heittää vankilansa saranat vittuun ja poistaa koko oven tieltään. Pelkkä avaaminen ei aina riitä.

Ja ainahan minulla on jalka ovenvälissä.

Huonoa ja vittumaista kevättä kaikille!

Toivo nousikin barrikadeille.

http://www.youtube.com/watch?v=8Y4Dlsao0XI

Aah. Tulin.