IRC-Galleria

ARAAGGAGEG GAG SDG ASGD

Keihästän Jumalan, jumalan.

Aivan kuten tunnelissa, jossa on monta haaraa mahdollisuuksien kirjo repii mielihalujasi kahtaalle. Lakkaat pian luottamasta omiin mielihaluihisi. Ja sitten et saakaan jalansijaa mistään aidosta.

Olet kokoajan pelokkaampi ja epävarmempi astumaan päättäväisesti johonkin näistä tunneleista.

Asia ei korjaannu sillä, että kaivat eteesi kokoajan lisää tunneleita.

Tiedän, nuorena takaiskut voivat lamaannuttaa uskon omaan päättäväiseen ja rakentavaan toimintaan.

Mutta sellainen toiminta on elintärkeää ihmisenä kehittymisen kannalta.

Olen nyt muurannut antamasi palikat elämäni torniin, ja ottanut ne parhaani mukaan osaksi itseäni, sillä niissä piili totuuden siemen.

Tässä sinulle hiukan lohkareita.

Ja rakkaus on laasteista parhain.

1958-2009

Mikähän idea oli antaa avaimet kehitykseen myrkytetyn porkkanan sisällä?

En pidä siitä, että laivojani ohjataan ensin pitkälle salmeen, ja sitten ne murskataan täysin.

Pääpaino maasodankäynnille, siis.

Muutin eilen pois Raahesta.

En mene uudestaan Raaheen.

Kuvan kypärän mallinen kypärä ilmestyy elämääni piakkoin.

Maanantaina Ateenaan.

Kesälomako?

Kadotettujen Sörgöfögien seksuaaliset toivomukset, osa 1

Tarina nyky-yhteiskunnan huonoista puolista ja siitä, miten tupakat laulavat.

Osa 1/15

Alku

Alussa oli vain tyhjää. Niin tyhjää, että luumutkin ovat mustia, ja rusinat pystyvät laulamaan Aki Sirkesaloa ilman, että he tulevat nähdyiksi. Niin tyhjää, että urgalin perseenreikäkin loistaa tähtikirkaana. Niin tyhjää, että ihmisrotukaan ei ollut vielä syntynyt. Mutta eräs, joka ei pitänyt tyhjyydestä, päätti tahmata tyhjyyden. Tämä eräs oli nimeltään Sorkagluidla Ensimmäinen (jonka sarvista tippui viiniä, aina kun tämä hirnui).

Aluksi Sorkagluidla päätti tahmata veden. Hän tahmasi sen niin taidokkaasti, että skarimankka oli niin puhdasta, että siitä virtasi vuolas tissinpyörä, jonka nännipihat olivat Sorkagluidlan mielestä niin söpöt, että maailman tulisi noudattaa nännin kaavaa, joten kun hän oli luonut veden, hän loi maan. Ja maan keskipisteenä oli suuri merestä nouseva, pyöreä, kartionmallinen kallio. Tälle Kalliolle Sorkagluidla päätti rakentaa poreammeen, missä olisi pyllynhyllyttäjät ja julmurin hierojat, ja stofaanisuihkut, ja tratsaanihöyryt ja kaikki muut tuon ajan hienoudet, mitä ei enää maapallolla tunneta.

Vähitellen Sorkagluidla kyllästyi pelkkään kylpemiseen ja halusi jotain omaperäistä. Aluksi hän tahmasi laatikon, jota sittemmin ihaili suuresti, sen järkkymättömyyttä, sen maskuliinisuutta, sen suuren suurta kirkasta loistoa ja niitä ihania silmiä, jotka olivat kuin tähdet, koska ne olivat niin kaukana toisistaan. Sitten hän tahmasi laatikkoon nännejä, ja sitten hän tahmasi laatikkoon lasisen ikkunan, joka oli hieman ulospäinkaareva. Näin syntyi ensimmäinen televisio. Nyt Sorkagluidla voisi katsoa O.C:ta ja ihailla Mischa Bartonin kaunista pyllyä.

Sitten, eräänä päivänä Sorkagluidla huomasi, että hänen jalkovälissään kohosi torni. Hän koitti aluksi repiä sen pois. Sitten hän koitti leikata sen, mutta vasta sitten hän tajusi, että se pitäisi hangata pois. Niinpä hän aloitti hankaamisen. Yhtäkkiä hän tunsi väreilyä kehossaan, ja torni ampui valkoista ainetta nännikalliota ympäröivään mereen. Niistä valkoisista tipoista oli syntyvä maailman mantereet, saaret ja muut sellaiset hässäkät.

Sorkagluidla halusi tehdä nännikallion mukavaksi asuinpaikaksi, joten hän alkoi työhön. Hän tahmasi ensin seinät, sitten perustukset, sitten katon, ja sitten rännit, ja vasta lopuksi nännit. Mutta Sorkagluidla ei ollut tyytyväinen nännipalatsiin, hän halusi sisustaa sen. Niinpä hän soitti Nelosen Inno-ohjelmaan ja kysyi Markolta neuvoa, mihin poreallas kannattaisi sijoittaa ja mihin televisio tulisi asettaa. Sitten hän päätti tahmata itselleen lisäähuone kaluja. Hän tahmasi pöytiä, sohvapöytiä, jakkaroita, kaakeleita, sänkyjä, kaappeja ja kaikkea, mitä talossa kuuluu olla. Lopulta nännipalatsista tuli oikein hieno kiinalaistyylinen rakennus, ja kaiken kruunasi takka, jossa mies oli tekemässä kauppaa.

Mutta Sorkagluidla oli vieläkin tyytymätön. Hän tajusi haluavansa puutarhan. Hän aloitti tahmaamalla nurmikot ja niiden välissä risteilevät soratiet. Sitten hän tahmasi kaikki puut. Oli pihlajoita, mankareita, tammia, nännejä, apinanleipäpuita, varjoisia puita. Sitten hän tahmasi kukat. Oli orvokkeja, oli päivänkakkaroita, oli nännejä, oli teinipunkkareita, oli kaikkia kukkia, mitä kuvitella saattoi. Sitten hän kävi hakemassa kiviä kukkapenkkien reunusteeksi, ja lopuksi hän tahmasi puutarhapenkit. Mutta hän ei ollut tyytyväinen. Jotain puuttui.

Sorgagluidla päätti nyt kokeilla uutta taktiikkaa. Hän yrittäisi pallotella ysiä varpaillaan ja laulaa samalla Toton Hold The Lineä. Juuri kun hän oli pääsemässä kertsiin, jostain tuli suuri tuulenpuuska, joka keikautti takassa olevaa miestä niin rajusti, että äijän kotsa lensi vittuun. Mies kaatui samalla, ja hänen jalkansa menivät tuhannen palasiksi. Mies makasi takassa veren ja hiilen sekaisena muhennoksena, kun Sorgagluidla alkoi huolestua toden teolla. Hänen olisi tehtävä se nyt. Kaikkien nännien puolesta, hän ajatteli. Sitten hän teki sen. "Huu", Sorgagluidla sanoi. Se oli hänen ensimmäinen sanansa. Mies nosti arpisen päänsä tuhkasta ja hymyili. Mies sanoi: "Voitit vihdoinkin pelkosi, Johannes! Olen niin ylpeä sinusta!"

Seuraavina päivinä Sorgagluidla oli niin hyvällä tuulella saavutuksensa johdosta, että paistoi leipiä kolme iltaa peräkkäin, ja levitti kaikille rutkasti margariinia. Niin hyvällä tuulella, että teki neljätoista juhannustaikaa yhtenä yönä hurmion marginaalin nojalla niin nopeasti, ettei edes tarujen sankari herra Tuhtinäppylä olisi luultavasti pystynyt samaan.

Mutta kun ilta synkkeni, Sorgalgluidla muisti taas tärkeän seikan, miehen takassa. Miehen, joka oli kutsunut häntä Johannekseksi. Miehen, jolle oli käynyt huonosti. Miehen, jonka peniksessä oli roimasti kuraa. Sorgagluidla meni miehen luokse, ja katsoi, kun tämä sylki ja hengitti roheisesti keuhkoputki täynnä verta ja tuhkaa. Sorgagluidla tuijotti miestä hetken ja sanoi: "Mikä sun nimi on?"

"Ja mitähän vittua se sinulle kuuluu, vitun runkkari!", vastasi mies. Sorgagluidla pahoitti mielensä ja potkaisi miestä perseeseen, ja kehotti tätä menemään helsinkiläiseen thaihierontaan, jos kerta oli niin puutteessa. Mies pyysi anteeksi ja sai sanotuksi "Hyi". Mies kuoli.

Sorgagluidla alkoi miettiä, mitä tekisi ruumiin kanssa. Hän tuli siihen lopputulokseen, että miehen kaulan ympäri pujotettiin köysi ja se sijoitettiin roikkumaan nännikalliolta... Nyt ohikulkevat laivat voisivat ihastella sitä.

Köyttä sitoessaan Sorgagluidla havaitsi tärkeän seikan! Mies olikin Tony Halme! Sorgagluidla kavahti taaksepäin ja kompastui kiviseen penikseen. Penis alkoi täristä ja nousta maasta ylöspäin. Vielä multaiset kivekset nousivat hetken kuluttua perästä. Sitten alkoi paljastua otsaa, kivistä otsaa, ja lopulta hänen edessään seisoi kivinen mies, jolla oli kivenkankea kyrpä otsassa. Kivimiehellä oli jeesusmainen parta ja valkoinen lippu, jossa oli pippelinreikä perseenrepijää varten. Tämä elävä graniittikasa alkoi puhua ontolla ja kolkolla äänellä.

"Minä! Tuo ja nuo! Ne ovat uudet pääjohtajat! Ja niiden mahtia ei voi kukaan estää, ennen kuin kusiluolan reliikki on noudettu! Jollei maailma syöksy tuleen, niin hirveät voimat alkavat jyrätä tuon miehen perseessä!" Herra kyrpäotsa osoitti köydessä riippuvaa Tony Halmetta.

Fiilis katos, paskaa matos.
Lisää myö pakistaan ja nakkia vakistaan.
Väkisellä äkistää, näpäkö.


Oih, suuria olivat sanansa, ja hän sortui. Ilman hyveitä, ilman paheita. Ainoastaan siivet. Niin, siivet olivat hänen suurimmat saavutuksensa. Enkä puhu miehestä joka keksi lentokoneen. Vaan pakisen hengestä joka oli vapaa. Sillä vapaa tietää ketä rakastaa, muttei ihaile toisia liikaa. Hän tietää mihin hän voisi juurtua, mutta juuret ovat kasvien ominaisuus, ei ihmisten. Tosirakkaus sikiää vapaudesta.

Eikä eroa tule pitää yhtenä osana ihmissuhdetta, muuten sitä odotetaan.

Vaan kuulkaa sanojani, vapaat ratsumiehet, aikamme on käsillä ja tuolloin odotan teitä ratsastavaksi luokseni. Vaikka yhdenkään en oleta rinnalleni saapuvan. Silllä vapaus on yllättävää, ja se rikkoo oletukset.

Uskollisuus on hyvä asia, mutta se sitoo sinut liiaksi. Jos pyrit uskollisuuteen ja samalla vapauteen ja jaksat pyrkiä riittävän pitkään ja tahdolla, tulet sinä asiallesi lojaaliksi. Ja lojaalius on ihmissuhteiden, vaan samalla myös vapautesi mitta. Sillä itsellesi sinun tulee olla lojaali.

Sieluun mahtuu vielä yksi viisaus, ja se on sydän. Sydän on sielu, ja se ei ole. Sydän on tavallaan vietti sinussa, ja se voi valehdella sinulle ja johtaa sinua harhaan, omien tarkoitusperiensä vuoksi. Sydän täytyy siis tuntea, jotta sitä uskaltaa seurata. Eikä sitä opi tuntemaan, jos pelkää.

Ja kyllä, varmasti joku on suoltanut samanmoista sanomaa kidastaan aiemmin, mutta minä haluan muistuttaa teitä siitä, ettei avaimet elämään löydy harhailusta, seikkailuista ja mittelöstä. Ja ne löytyät.

Kyse on siitä, kuinka sisäistää näkemäänsä. Usea ei osaa, ja valitettavan harva edes tietää mitä tämä raaimmassa muodossaan tarkoittaa.

Jos ihminen peilaa lapsuuttaan nykymallilla väärin, käy samoin kuin huvipuiston peilitalossa: se venyy, väärisyy tai tapahtuu jotain muuta surkeaa.
Lapsuuttaan pitää osata peilata oikein, sillä se on puhdas. Ja oikea tapa välittää puhtaan kuvan, puhtaasta asiasta.

Pimeys ei väisty, se väsyy. Ja olen valmis iskemään oikealla hetkellä.

Jos sinäkin olet, se pakenee iskun jälkeen kauemmas.

Minua vähän kismittää tämä. Ei ole mitään tekemistä, eikä ollut eilenkään.

Perjantaina kun saavuin, niin päädyimme vaan istumaan heseen ja katsomaan viun typerää gorillaleffaa. Nyt vaan istun ja slackaan eikä oo mitään tekemistä. Jos en kuuntelisi Bob Marleytä niin luultavasti polttaisin tulella jotakin.

Vittu että vituttaa. Ois voinu jäädä Ouluun ja tulla vasta tänään pääsyhelvetteihin. Kyllä se torstai oli paras osa tätä vappua, vaikka siinäkin oli 40% vitutusta ja 60% hyvää fiilistä.

Perjantaina oli ihan ookoo hetkiä mutta yleisestiottaen oli vähän perseestä. Siinä ehkä 75% vitutusta 25% hyvää fiilinkiä.

Nyt vatsani kurnahtaa ja alan kai lukemaan kirjaa kohta tai jotain. Vituttaa synkeästi.

Voisin kattoa tänään elokuvaa, täyttää esivalintahornan ja öhöh. Vitun naamakirja.

Eräänä päivänä laskeudumme vuorilta laaksoon. Pieni tie johdattaa meidät syvemmälle metsään jossa puut ovat suuria ja oksat korkealla. Laaksossa tihkuttaa ja sade on raikasta. Tämä paikka on unhoitettu. Ihmisen, eikä liiemmin eläintenkään teot ole vaikuttaneet tähän paikkaan aikoihin. Ihan kuin luontoäiti olisi pyhittänyt tämän paikan nimenomaan kasvulle.

Sammal on kosteaa. Tipat valuvat puiden ja pensaiden lehdiltä alas ja sanovat pudotessaan ”Plop” tai ”Plip”. Kerään hiukan sadevettä kämmeniini ja raikastan kasvoni. Katson taivaalle ja näen puiden lomasta harmaita, rauhallisia pilviä.

Matkamies ja minä pystytämme iltapäivällä leirin sanaakaan sanomatta, nauttien laakson rauhasta. Lähden kulkemaan pientä sivupolkua katsellen ympäröivää tyyneyttä. Näen jotain pusikossa. Ojennan käteni koskettamaan graniittisen veistoksen karheaa, veden liukastamaa pintaa. Patsas on selvästi ollut tässä vuosisatoja.

Merkkejä asutuksesta ei löydy. Paitsi pieni luola, jonka näimme lähellä sitä paikkaa josta laskeuduimme laaksoon. Tällaisiin paikkoihin olento voi hakeutua rauhoittumaan, saamaan vapaata eristäytyneisyyttä ja samaistaa ajatuksensa ympäristöön. Elää hetken symbioosissa luonnon kanssa.

Sitten kuulen helikopterin äänen ja totean: ”Nykyään tämäkin on joutomaata.”.