IRC-Galleria

En enää ikinä halua täyttää yhtäkään yliopiston hakulomaketta! Ikinä! Joten olisi parempi päästä sinne Helsinkiin.

Tosin minun pitää varmaan vielä lähettää Tampereen yliopistoon pari lomaketta, jotta pääsisin edes johonkin. Äiti ehdotti, että haen varalla matematiikkaan ja sitten vielä varmuuden vuoksi johonkin kirjallisuuteen liittyvään, johon saattaisin päästä vaikka silmät kiinni ja ilman käsiä, vaikka sinne valitaankin yhteensä vain muutamia. Äh, en oikein usko, että minusta saisi helposti katu-uskottavaa humanistia, mutta pitää katsoa. :)

Valotykkiin tänään töihin. Voi jee.

Pakkahuone kello 15. Siellä mukavia bändejä ja oikein mukava sanoma.

Ja sitähän voi sitten miettiä, että miksi Last drop falls on soinut taukoamatta päässäni koko päivän ja maanantainkin. Minulla on vieläpä paha tapa laulaa ääneen, jos joku kappale soi päässäni, joten revi siitä sitten huumoria. :)

Ärsyttävää.
Kaipaisin jotenkin tällä hetkellä ihan uusiin porukoihin. En jaksaisi olla koko ajan samojen ihmisten kanssa. Kaikki ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa, ovat niitä samoja, joiden kanssa olen viettänyt aikaa jo monta monituista vuotta. Kaipaan jotain uutta. Jotain ihan muuta. Tietysti ystäväni ovat tärkeitä minulle, tärkeämpiä kuin mikään muu maan pinnalla, mutta siitä huolimatta on joskus terveellistä vaihtaa seuraa, koska minä en todellakaan viihdy samassa seurassa kovin kauaa. Vaihtelu virkistää.

Tietysti on yliopisto. Jos opiskelupaikka ja -paikkakunta vaihtuvat niin toki siinä tutustuu ja ajautuu uusiin kaveriporukoihin. Mutta siihenkin on vielä koko kesä aikaa ja se tuntuu niin pitkältä ajalta.

Ikävä jotain, mutten tiedä mitä.

Mutta jos minulla on tähän asti ollut ihan hyvä päivä, niin miksi, miksi kotiväen pitää pilata se kymmentä vaille puolenyön? Pakkoko sitä on aina esittää niin hirveää marttyyria? Tuskin maltan odottaa, että pääsen muuttamaan omilleni.

Lähdin yksin Keskustorille koululta tänään.

En ehkä aivan tanssinut sinne, mutta ehkäpä hieman hyppelehdin radiosta tulleen musiikin tahdissa. Ainakin kävelin pystypäin vailla haikeuden merkkiäkään. Aurinko paistoi ja todella nautin taas kerran keväästä. Sitä paitsi pihassa näkyy jo peippoja ja västäräkkejäkin. Kyllä se kesä siitä.

Lisäystä edelliseen.

Ilmeisesti tiistai todella oli opettavainen päivä, koska opin myös kaasuttelemaan maanteillä 100 km/h, ajamaan autoa liukkaissa olosuhteissa sekä ajamaan täydet 360 astetta ympäri autolla. Onneksi sentään vaakatasossa. Opin myös, että joskus ajoittainen oman edun tavoittelu sekä ahneus ja törkeys johtaa vain hyvään lopputulokseen, kunhan osaa pysyä tiettyjen rajojen sisällä. Eikä ole olemassa oikeaa tapaa pysäyttää nenäverenvuotoa.

Ainoa asia, jonka sain tänään selville, oli se, että huomasin pitäväni Sonata arctican Ecliptican kappaleista eniten My Landista ja FullMoonista. Ilmeisesti olen vain kiintynyt kappaleisiin, joissa on kauniita piano-osuuksia.

Eilen tärkein asia, jonka opin, oli sen tosiseikan tajuaminen, että minussa ei olekaan kasaa täysin ristiriidassa toisiaan vastaan olevia ominaisuuksia, vaan kaksi täysin ristiriidassa toisiaan vastaan olevaa kokonaisuutta. Tämän tajuamiseen tarvitsin useamman tunnin istumisen ja keskustelun kahvilassa. Joka päivä sitä oppii jotain uutta itsestäänkin. Lisäksi huomasin, että minusta on jotenkin tullut jonkinlainen kaveripiirini virallinen ihmissuhdeneuvojan ja keittiöpsykologin risteytymä. Ihmisillä on tapana kertoa minulle viikonlopun moraalisia krapuloita aiheuttavat säätönsä, perheeseen liittyvät asiansa, parisuhdekoukeronsa sekä uuden uutukaiset ihastumisensa. Ja tätä tapahtuu siis sekä mesessä, puhelimessa että kasvotusten. Itse tunnen olevani maailman huonoin ihminen kommentoimaan mitään mihinkään noista, mutta kuuntelen silti joka kerta tunnollisesti, koska yleensä se ainakin herättää mielenkiintoni. Tai sitten ruokin vain omaa sadistista tyydytystä muiden oudoista tekosista saavaa puoltani. *evil grin*

Lisäksi minua arveluttaa se, että onko huomenna aurinkoinen sää. Kirkas keväinen taivas nimittäin tuntuu aina houkuttelevan kaikki uudet parit keskustaan ja minun pitäisi huomenna mennä koululle. Vaikka parien näkeminen ei välttämättä saakaan minua puremaan huonekaluja kuten tiedän sen muutamille tutuilleni tekevän, niin se aiheuttaa silti pienen haikeudenpoikasen, koska voisi olla joskus mukavaa viettää niitä kevätpäiviä jonkun tärkeän kanssa eikä aina yksin katsellen kaukaa muiden onnea. (Tulipa pitkä ja epäselvä lause ja paljon pilkkuja ja lauseenvastikkeita. :)) Pyrin siis huomenna siihen, että vaikka lähtisinkin koululta yksin takaisin Keskustorille, että pystyisin tanssimaan sinne ja nauttimaan keväästä ilman häiritseviä ajatuksia. Keväinen iltapäivä, josta pystyy iloitsemaan ilman sivuajatuksia, on yksi elämän pienistä iloista.

Silence vaan on rakkaus ja ansaitsee teinisydämen. <3

Kiva kiva. Kurkkuun sattuu tällä hetkellä niin paljon kuin vain on mahdollista. Kun olin aamulla löytänyt tieni kotiin Kuuratassulta, alkoivat hengitystiet osoittaa vastustelun merkkejä. Ensin ajattelin ilmiön johtuvan Kuuratassun kuolaavasta, mustasta elukasta, joka tunnetaan nimellä kissa ja jolle satun olemaan allerginen. Toinen vaihtoehto mielessäni oli jokin pölyn lattialla nukkumisen seurauksena aiheuttama reaktio. Joskus tunti sitten muistin kuitenkin taas, että tähän aikaanhan keväästä minuun iskee aina joku käsittämätön nuha/kurkkutauti/influenssa/flunssa. Ilmeisesti sairaus aikoo taas viedä ääneni kokonaan tai korkeintaan jättää jäljelle pihinää tai rohinaa. Minulla on siis neljä vaihtoehtoa sairauden syiksi. Ensimäisenä jonkinlainen kylmettymisen aiheuttama flunssa. Toisena influenssa, jota aiheuttava virus päättää hyökätä kimppuuni joka vuosi samaan aikaan. Kolmantena jokin tuntematon kasvi, joka päättää siitepölytellä aina samaan aikaan vuodesta aiheuttaen minulle oireita. Ja neljäntenä tietysti lintuinfluenssa, joka tietysti tappaa meidän kaikki, joten paras soittaa asianajajalle, jotta hän voi selvittää testamenttikysymykset. Samapa tuo minulle, että mikä on kyseessä, mutta kun mikään ei tunnu auttavan tähän, niin alan menettää pian hermojani.

Toinen syy hermojen menettämiselle on livejournalini tämänhetkinen yhteistyökyvyttömyys. Hassua, kuinka jotain asiaa voi kaivata niin paljon vasta kun sen on menettänyt (tai kun se kieltäytyy yhteistyöstä).