erehdyin pysähtymään, pysähdyin miettimään...
mietin erehtyvää, erehdyin pysähtymään...
ai että mun tekis mieli huutaa sun naamaan ja kerrankin käntää sun pää pois, kattomaan tätä maailmaa täältä alhaalta; ihan pohjalta. kuinka tyhmä mä olen että mä vapaaehtosesti valitsen tän, kun se mitä mun pitäis tehdä, on juosta, juosta ihan helvetin kovaa niin kauas kun jalat vaan kantaa!
monesti oon jo ollu täysin valmis lopettamaan tän leikkimisen ja aikonu lähtee; jättää ihan tän kaiken taakse sanomatta sanaakaan ja tuhota kaikki yhteydet, enkä enää ikinä, ikinä, ikinä kattoo taakseni. se ois ollut niin helppoa!
mutta kuitenkin, joka päivä tän kaiken loan ja paskan seasta nousee ne päivät, ne hetket. muistatko edes mitä se oli; me luvattiin elää toisillemme, me naurettiin ja mä rakastin... rakastin sua, ja vaikka kuinka paljon kirpasee kaiken jälkeen sanoa, niin rakastan edelleenkin. suoraansanoen hävettää miten sairas voi ihmisen mieli olla että rakastuu omaan itsemurhaansa?
kaikki tulee kuitenkin ajankanssa tiensä päähän, ja tähän satuun ei ole kirjoitettu onellista loppua, mutta mä en tarvitse sitä, jos sä ymmärrät tän...
lupasit huolehtia musta, lupasit ettet jättäis mua tänne yksin, ja mä toivon, mä niin toivon, luotan ja uskon ettet sä jätä mua yksin tyhjän päälle, joten anna anteeks, ihan kaiken sen vääryden takia mitä sulle teen ja aiheutan päivästä toiseen. mun ei koskaan, ikinä ollu tarkotus satuttaa!