IRC-Galleria

Pitikö todellakin tänne asti raahautua näkemään tämäkin. Nimittäin Niklas Tarvajärvi kirmasi tänä iltana Karlsruhe SC:n paidassa Arminia Bielefeldiä vastaan. Ei se nyt onneksi maalipaikoille päässyt, mutta silti.. Kaiken hyvän lisäksi Arminia kärsi nöyryyttävän 0-1 tappion.

Käväisin eilen isäntäperheeni kanssa Essenissä tapaamassa äidin siskoa, ja sain kokea jotakin aivan uutta. Nimittäin sen, millaista todella on kävellä vastaiseen myrskytuuleen.

Aamupäivällä tuuli ei tuntunut vielä missään, mutta kun iltapäivällä tultiin Essenin asemalla sisätiloista ulkoilmaan, oli ihmetys melkoinen. Siinä sai itsekin puskea aivan täysillä voimilla ettei tuuli olisi heittänyt jonkun rakennuksen seinään tai vastaavaan, ja pieni tai vähän suurempikin etukeno oli välttämätön. Siinä kun sitten jonkun aikaa käveltiin vastatuuleen, niin tiesi ainakin ponnistelleensa. Vastaavasti sitten kun lopulta kävelysuunta kääntyi niin että myötätuuli pääsi puhaltamaan, tuntui kuin olisi lentänyt. Ihan mukavaa..

Mietitäänpä sitten tilannetta, jossa nuori lähtee kohti suurta tuntematonta, pois vanhempiensa hoteista, ja viettää karussa maailmassa 206 päivää aivan itsenäisesti. Sitten, niiden 206 päivän jälkeen, vanhemmat jälleen tapaavat lapsensa, joka on jo ehtinyt täysi-ikäisyyden maailmaankin. Mitä siitä mahtaa seurata?

Saa nähdä, mutta uskoisin, että kummallekin osapuolelle oikein iloinen tapahtuma. Tänään saan kokea sen itse, kun tapaan vanhempani Berliinissä ja viivyn keskiviikkoon asti. Joku voisi luulla, että nyt tietenkin jännittää aivan hirveästi, mutta ei. Ei jännitä. Ei ollenkaan. Tämäkin on vain yksi päivä muiden mahtavien päivien joukossa ja olen varma että vastapuoli jännittää ihan minunkin puolestani. Edessä on taatusti hieno alkuviikko.

Tämä on pieni reissu minulle, mutta suuri tapaaminen vanhemmilleni..

Todellakin, toissa päivänä tuli käytyä todistamassa 58. mäkiviikon avausta Oberstdorfin mäkimontussa, ja vieläpä aivan parhaalta mahdolliselta paikalta. Nimittäin noin 10 metrin päästä portista, josta hyppääjät hyppynsä jälkeen tulivat vaihtamaan varusteita ja antamaan haastatteluita. Vain noin puolentoista metrin korkuinen aita erotti meidät katsojat toimittajista, jotka siis pyörivät aivan muutaman metrin päässä ja haastatteluun tulleet hyppääjät tietenkin heidän vieressään. Kerrotaanpa nyt millaista porukkaa siinä lähistöllä oikein kävi muutamaankin otteeseen:

- 7 Keski-Euroopan mäkiviikon kokonaiskilpailun voittajaa
- 8 Lentomäen maailmanmestaria
- 8 Maailmancupin kokonaiskilpailun voittajaa
- 8 Olympiavoittajaa
- 13 Maailmanmestaria

Mainitaan lisäksi nimeltä tunnetuimpia: Toni Nieminen, Andreas Goldberger, Thomas Morgenstern, Gregor Schlierenzauer, Martin Schmitt, Adam Malysz ja kirsikkana kakun päällä tietenkin itse Kuningaskotka Janne Ahonen. Toki paljon muitakin nimimiehiä paikalla oli, mutta ei nyt jokaista jaksa luetella.

Ahonen näytti jo koekierroksella, että kyseessä on jälleen kerran mäkiviikko, joten tulosta tulee: kakkossija saksalaisten nuorten kollien välissä lupasi hyvää kilpailua ajatellen.

Rankka vesisade alkoi sekoittaa pakkaa ensimmäisen kierroksen alusta lähtien. Niinpä kierroksen päästyä vähän yli puolen välin, tuomaristo päätti nostaa lähtölavaa 4 pykälää ylemmäs ja jo hypänneiden tulokset mitätöitiin ja edessä oli heillä uusintahyppy. Tämä tietenkin sopi yleisölle oikein mainiosti. Mitä enemmän hyppyjä, sen parempi.

Suomalaisetkin osasivat uuden mahdollisuutensa käyttää ja Ahosen lisäksi toiselle kierrokselle selvisivät Harri Olli, Matti Hautamäki ja Kalle Keituri. Ainoastaan Ville Larinto jäi 30 parhaan ulkopuolelle.

Olin aivan varma avauskierroksen jälkeen, että Ahonen nousee 11. sijaltaan kolmen joukkoon toisella kierroksella, ajattelin sellaista 133 metrin hyppyä. Kun Ahonen leiskautti vieläpä muutaman metrin pidemmälle, näki koko Keski-Eurooppa jälleen kerran Kuningaskotkan ilmoittautuneen mäkiviikon voittotaisteluun mukaan, kun hyppääjä toisensa perään jäi Ahosen hypystä reilusti.

Täydellistä illasta ei valitettavasti tullut, siitä piti huolen viimeisenä tornista alas tullut Andreas Kofler, joka hävisi vain pari metriä Ahoselle toisella hypyllään ja varmisti näin selvän voiton. Se ei meitä suomalaisia suuremmin harmittanut, vaan juhlimme täysin rinnoin Ahosen mahtavaa suoritusta. Ahonen oli jälleen lyönyt ällikällä lähes kaikki ja tällä kertaa täydellisesti myös itsensä, sen näki ilmeestä.

Suuri Suomen lippu hartioilla ja pari pienempää lippua käsissä pitivät huolen siitä että loppuillan kavereita riitti vaikka millä mitalla. Matkalla juna-asemalle, asemalla, junassa jne.. Täällä päin tunnetaan erittäin hyvin myös Hautamäki ja Olli, tuli huomattua. Ja aivan erityisesti mäkihyppyihmiset pitävät suomalaisista. Sai jälleen kerran olla ylpeä suomalaisuudesta.

Eilispäivänä muutaman videon kilpailun jälkeisistä haastatteluista ja Ahosen toisen kierroksen hypystä katsottuani totesin, että kyllä telkkariin tuli päästyä jälleen kerran, vaikka feissi ei kovinkaan selvästi näkynyt. Ei suuremmin harmita, ettei tv:n kautta itseäni pystynytkään erottamaan, mutta olisihan se tottakai ollut erittäin mukavaa, ja yritys tietenkin oli kova, kun sekä Maikkarin että Ylen tv kamerat aivan vieressä kuvasivat. Tärkeintä oli kuitenkin saada jälleen yksi unohtumaton kokemus ja se onnistui täydellisesti.


Keskiviikko 30.12
Iltapäivällä menimme junalla paikkakunnalle, jossa äidin sisko perheineen asuu. Perheen isän sekä lapsien kanssa mentiin urheilukeskukseen ja päivästä tuli mukavan urheilupitoinen: ensin tunti salitreeniä, sen jälkeen lätkittiin tunti ja vartti squashia ja viimeisenä vielä lilluttiin uima-altaissa pari tuntia. Pizza maistui näiden suoritusten jälkeen mukavasti. Sen jälkeen reilu tunti junalla takaisin tänne Lindauhun ja 10 tunnin reissu oli paketissa.

JOKAISELLE YHDESSÄ JA ERIKSEEN OIKEIN RIEHAKASTA UUTTA VUOTTA!!!!

JOSTAIN SYYSTÄ TÄMÄ MERKINTÄ EI TALLENTUNUT TÄNNE MAANANTAI-ILTANA, JOTEN SIIRRÄN UUDEN MERKINNÄN TEKEMISTÄ AINAKIN PÄIVÄLLÄ ETEENPÄIN, JOTTEI TARVITSE KAIKKEA YHDESSÄ PÖTKÖSSÄ LUKEA. Siitäkin huolimatta, että intoa kirjoittaa olisi vaikka millä mitalla...



Kirjoitettu maanantaina 28.12 klo 18-19

Yli 75 tuntiin venynyt, itsestä riippumaton koneesta vieroittautuminen päättyi onneksi nyt, kun löytyi aikaa ja avoinna oleva nettikahvila. Luojan kiitos..

Pienimuotoista päiväkirjaa reissusta...

Perjantai 25.12
Matka Bielefeldistä tänne Lindauhun kesti miltei kuusi tuntia, josta yli puolet meni mukavasti nukkuessa. Aloin heti ihmetellä tätä paikkaa, kun saavuimme ja luulenpa etten oudommassa kompleksissa ole ennen edes käynyt. Majoittuminen ihmetytti ensimmäisenä, kun selvisi ettemme yövykään sen perheen luona, joiden luokse olimme tulleet vierailulle. Minulle oli varattu ihan oma huone viereisestä rakennuksesta ja huone olikin oikein hyvä, kaikki tarvittava löytyi: sänky, vessa ja suihku. Toki on siellä muutakin. Ajattelin, että vanhemmat majoittuvat johonkin kulman taakse toiseen huoneistoon, mutta myöhemmin selvisi asian olevan aivan toisin. Heidän huoneensa oli noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. No, eihän viisi minuuttia ketään tapa, mutta silti, aika outo systeemi. Siinä rakennuksessa on enemmänkin "loma-asuntoja" täällä viipyjille, mutta ei mitään käsitystä kuka hommaa organisoi. Ja eihän se niiden tuttujen vika ole, ettei heillä ole tilaa.
Heidän asuntonsa osoittautui myöskin aika ihmeelliseksi: alakerrasta löytyi varastotilaa sun muuta, sitten olikin kolmen kerroksen verran rappusia kiivettävänä, että saapui olohuone-keittiö yhdistelmään. Välikerroksissa sijaitsi ilmeisesti huone per kerros, toinen niistä ainakin oli heidän poikansa huone. Aivan ylimmässä kerroksessa oli vielä yksi huone ja parveke. Hieno pytinki.
Oikein upea kokemus oli myöskin todeta, millaisen reitin joutui kulkemaan, ennen kuin löysi meikäläisen oven taakse. Ensin varsinaiselta kadulta pienelle kujalle, sitten ovesta pienelle sisäpihalle, josta pääsi pariinkin asuntoon ja jossa säilytetään pyöriä. Sitten toisesta ovesta johonkin varastotyyppiseen huoneeseen, ja huoneen toisesta päästä seuraavasta ovesta toiselle sisäpihalle. Lyhyen matkan päästä seuraavasta ovesta toiseen rakennukseen sisälle, ja heti perään jälleen ovesta sisään pienelle käytävälle, jonka varrelta liuku-ovesta varsinaiseen asuntoon. Portaat ylös ja jonkinlaisen "olohuoneen" vierestä löytyy ovi huoneeseen. Sitten kun haluaa päästä ulos ilman tätä ovien avaamis rumbaa, niin liuku-ovesta käytävälle ja sen toiseen päähän, jossa sijaitsevasta ovesta pääsee suoraan kadulle. Mahtavaa!
Illallisen jälkeen kävimme kiertämässä satamaa, joka osoittautui ihan mukavaksi.

Lauantai 26.12
Vierailimme äidin siskon ja tämän perheen luona. Luulin meidän myös yöpyvän tämän reissun aikana siellä, mutta matkaa siihen kylään täältä Lindausta on vielä tunnin verran, eikä heilläkään todellakaan ole tilaa, tuli huomattua. Alakerrasta löytyi jääkaapin lisäksi jonkinlainen keittiötaso ilmeisesti ja muitakin keittiökalusteita, sekä työpöytä tietokoneella varustettuna. Toisessa kerroksessa oli ilmeisesti toisessa päässä perheen pojan huone ja toisessa vielä rakennusvaiheessa oleva huone. Väliin jäävältä käytävältä löytyi kenkätelineitä sekä urheiluvarusteille varattuja paikkoja. Jotakin kertoi tiilistä tehty alin askelma portaita varten, ettei tarvinnut harpata. Heiltäkin löytyi varsinaisesta asuinkerroksesta keittiö sekä olohuone, ja ilmeisesti tyttöjen yhteinen huone.
Siellä tarjottiinkin sitten oikein perusteellinen lounas: tarjoilu alkoi klo 13 maissa, ja jälkiruoka oli syötynä suurinpiirtein tasan klo 17.. Saattaa olla, etten enää edes muista kaikkea, mitä eteeni ladottiin, mutta tässä jotakin, mitä tuli syötyä alkupalojen jälkeen: kaviaaria ja lohta (kylmänä), salaattia jossa erehdyttävästi näytti olevan pelkkiä piharatamon lehtiä tomaattien lisäksi, lihaa ja risottoa joka tosin oli pelkkää riisiä, käristettyä maksaa sekä flambeerattuja ananaksia jäätelön kera. Ihan jees.
Ruuan jälkeen lähdettiin pelaamaan squashia. Ajatus squahista kuulosti mielenkiintoiselta ja sitä se olikin. Pelaaminen oli oikein hauskaa, ja vaikka pelasinkin elämäni ensimmäistä kertaa, pystyin haastamaan jopa perheen isän oikein kunnolla. Hänelle taisin hävitä loppujen lopuksi 14-12 ja pojallekin hävisin ensimmäisen matsin, mutta kaksi seuraavaa vein aivan suvereenisti. Oli todella mukavaa.

Sunnuntai 27.12
Vierailimme Zeppelin- ja Dornier museoissa Friedrichshafenissa ja kummatkin olivat erittäin mielenkiintoisia paikkoja. Dornier oli vuonna 1914 perustettu lentokonetehdas, jonka nimi tulee perustaja Claude Dornierista.
Illalla oli hieman tylsähköä, kun nettiin ei päässyt missään, mutta rattoisasti sekin loppujen lopuksi sujui kirjan ääressä. Ei suurempaa valittamista.

Maanantai 28.12
Luvassa oli vaellusretki tuttujen kanssa. Olin ajatellut aiemmin, että mahdollsesti skippaisin puhutun retken, mutta eipä mulla mitään vastaankaan ollut. Ei muuta kun junalla Itävallan puolelle, Bregenzin kylään ja siellä vaeltamaan. Ajattelin toisen tutun vitsailevan, kun hän näytti jossakin huipulla kohonnutta tornia ja sanoi että "kyllähän me nyt tuonne mennään, muttei kuitenkaan tuota rinnetta ylös kun olisi hieman rankkaa".
Sinne juurelle kuitenkin saavuttiin reilu kaksi ja puoli tuntia myöhemmin pitämään ruokatauko. Ravintolan vieressä oli jonkun verran porukkaa laskemassa mäkeä pulkkien ja rattikelkkojen kanssa, eikä menoa haitannut että mäen ylärinteessä nyt vähän ruoho paistoikin.
Tauon jälkeen kapusimme vieressä olleen laskettelurinteen huipulle ihailemaan koko Bodenseetä. Kavutessa ylös sai pientä kuvaa siitä, mitä se on, kun hiihtäjät taas 10. päivä ensi kuuta sinnittelevät huomattavasti jyrkempää rinnettä ylöspäin Tour de Skin päätöskilpailussa, tai kun he kesäharjoituksissa juoksevat rinteitä ylös. Alastulohan sitten sujui hyvinkin mukavasti.
Vaelluksen jälkeen poikettiin kylän keskustassa kahvilaan, ja meikäläinen Itävallassa vierailun kunniaksi vetäisi palan Sacher-kakkua. Suhde jälkiruokalautasella oli täsmälleen se mikä pitikin: kakkupala toisella puolella, ja toinen puoli täynnä kermavaahtoa. Nam! Yksi erikoisuus tuli nähtyä sielläkin, kun vanhemmat ottivat kaakaota. Tarjoilija toi pöytään tarjottimen, jossa oli suuressa lasissa ilmeisesti pelkkää maitoa ja pikkaisen vaahdotettua kermaa päällä. Pikkuruisessa kulhossa oli muhkean kokoinen kaakaopallo ja mukana tuli minikokoinen vispilä, jolla pallo hajotettiin maidon joukkoon. Mielenkiintoinen systeemi.
Reissu kesti miltei kuusi tuntia, josta vaelluksen osuus oli vähän alle neljä tuntia. Käveltyjä kilometrejä kertyi yhteensä reilu 10, ja ylöspäin mentyä matkaa 800-900 metriä. Ei huono.

Reissun kohokohta on kuitenkin vielä edessä päin. Huomenna tulee taas kartutettua erilaisia kokemuksia yhdellä uudella tapahtumalla, joka on taatusti ikimuistoinen. Fan-Area, here I come!

Edellisenä keskiviikkona meillä oli viimeiset futistreenit ennen taukoa, ulkona tietenkin. Pakkasta oli muutama aste, mutta sehän ei karskeja sakemanneja estänyt pukeutumasta shortseihin. Muutamilla, jotka tykkäsivät edelleen pitää t-paitaa, oli sentään jonkin sortin pitkähihainen lämpöpaita alla, mutta yksi sankari joukosta löytyi, joka saapui treeneihin t-paidassa ja shortseissa, eikä pukenut mitään lisää koko treenien aikana. Mikäs siinä.

Perjantaina iski yllättävä lumi sade iltapäivällä, ja liikenne muuttui hyvinkin paljon verkkaisemmaksi. Oli siinä varmasti autoilijoilla hauskaa.

Sunnuntaina vaihtarit, jotka lähtevät takaisin kotimaahansa jo ensi kuussa, olivat järjestäneet tapaamisen tänne Bielefeldiin "Jäähyväisjuhlien" merkeissä. Paikalle saapui reilu 30 vaihtaria ja päivä oli erittäin mukava. Pisteenä iin päälle lunta satoi reippaanlaisesti aamusta aina iltaan asti, ja iltapäivällä olikin kunnon lumisota erään ravintolan kattoterassilla, kun se oli peittynyt täysin lumeen. Kyllä latinoita jaksaa yhä edelleenkin lumi innostaa. Autoilijoita sen sijaan ei varmaankaan kovin hirveästi, kusi sukassa yrittivät pitää autonsa kaistojen välissä. Täällä päin kun ei ole totuttu lumen tuloon, kun sitä ei läheskään joka talvi tule.

Maanantai-iltana meillä oli Rotarien joulujuhla. Ennakkoon oli jo ilmoitettu, että meidän vaihtarien pitäisi jonkin sortin esiintymistä siellä harrastaa, ja vielä paikan päälläkin yksi Rotari valisti, että pari vuotta sitten yksi vaihtari oli joutunut laulamaan jonkun joululaulun aivan yksinään.
Ohjelmasta piti kuitenkin huolen paikallisen lukion abiturientit musiikkiesityksineen. Illan aikana kuultiin Mozartin ja Bachin lisäksi Karl Jenkinsiä, John Rutteria ja Joaquin Rodrigoa. Rotarit pitivät tutun linjansa esityksen aikana: heidän mielestään aina, kun joku esiintyy, paras tapa kunnioittaa sitä on laittaa silmät kiinni..
Tilaisuudessa syötiin oikein pitkän kaavan mukaan ja menu oli loistava: Salaattia jättikatkarapujen, herkkusienten, paahdettujen kastanjioiden ja saksanpähkinöiden kera, tomaattikeittoa, hirvenlihaa perunoiden ja puna- sekä ruusukaalin kera ja jälkiruokana piparkakkumousseeta ja jäätelöä hedelmien ja pistaasin kanssa. Nams!

Eilen ja tiistaina pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan, millaista hommaa nämä vanhemmat täällä tilalla tekevät. Tiistai-iltana autoin pakkaamaan vihanneksia takaisin kylmiöihin seuraavaa päivää odottamaan ja se oli ihan mukavaa hommaa. Laatikkotolkulla vaan vihanneksia lavalle ja siitä sitten roklan avulla sinne mistä löytyi tilaa.

Eilen puolestaan autoin vihannesten pesemisessä ja lastaamisessa. Näillä on aivan normaalilla pesurummulla varustettu pesukone, jolla pestään vihannekset. Eniten hommaa oli porkkanoiden kanssa, joita tulikin ladottua 15 laatikon verran. Ensin porkkanalaarista porkkanat pienempään lootaan, siitä koneeseen ja sillä välin kun kone pesi edellistä erää, ladottiin seuraavaa jo valmiiksi. Sitten puhtaat porkkanat taas lootaan ja siitä lavalle. Porkkanoiden lisäksi lastissa oli mm. punajuuria ja selleriä. Yhteensä tuli 30 laatikkoa puhtaita vihanneksia, jotka isä sitten traktorilla ajoi johonkin odottamaan aikoja parempia. Hommassa ei ollut mitään valittamista, päinvastoin.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä jatkamaan joulunviettoa Lindauhun, sukulaisten luokse. Tänään on ohjelmassa ainakin kuusen sisääntuonti, muusta ei ole mitään tietoa.

Valkea joulu pysyi kuin pysyikin täällä, kun vesisateet eivät nyt ainakaan aatoksi tänne ehtineet. Lähipäiville on tännekin luvattu plus asteita, mutta Etelä-Saksaan jopa +11..

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille koti-Suomeen!!!!

Kuten tuli kirjoitettua, itsenäisyyspäivän ohjelmaan kuului ensin futismatsi. Ja kuten arvata saattoi, sehän nyt meni täysin vituiksi. Peli oli ohi noin parinkymmenen minuutin jälkeen kun vastustaja pyöritteli meiän puolustusta miten lystäsi. 7-0 tais olla loppulukemat. Itsellä nyt ei ollukaan kun kolme avopaikkaa pistää pallo reppuun...

Iltapäivällä meidän klubin kaikki 6 vaihtaria kokoontuivat vanhempineen yhden perheen luokse viettämään Nikolauksen päivää ja jokainen vaihtari sai siellä kertoa millaista joulua kotimaassa vietetään. Oman esitelmän lisäksi kuultiin joulunviettoperinteitä Kroatiasta, Intiasta, Venezuelasta, Brasialasta ja Ecuadorista. Intiassa ei kuulemma vietetä joulua, ihmiset juhlivat silloin muuten vain..

Illalla tuli pyörittyä vielä kavereiden kanssa joulumarkkinoilla, joten mukavasti riitti ohjelmaa tälle itsenäisyyspäivälle. Ensimmäinen itsenäisyyspäivä pitkään aikaan, kun ei tullut katsottua Tuntematonta eikä Linnan juhlia..

... uudessa perheessä vierähtänyt ja mukavasti uuteen arkeen päässyt taas käsiksi. Joululahjojakin posti toi jo nyt hieman etuajassa, mutta eipä se mitään haittaa, päinvastoin, mieltä lämmittävää.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi menen huomenna aamupäivällä tekemään debyyttini futisjoukkueessani sarjaottelussa, eli nyt räjähtää, kun meikä pääsee irti ja kunnolla tositoimiin!!

Kolmasosa ajasta täällä vietetty ja tänään ensimmäinen ilta toisen perheen kanssa. Seuraavat kuukaudet tulen viettämään täällä maatilalla, sikojen ja lehmien keskellä. Fiilikset on oikein hyvät, uusi alku ja uudet kujeet, tästä se taas lähtee!

Viimeiset kolme viikkoa ovat hujahtaneet ohitse sellaisella vauhdilla, että hyvä kun on itse kyydissä pysynyt. Olin työharjoittelussa päiväkodissa ja päivät siellä olivat yhtä juhlaa, paljon mukavampaa kuin koulussa ja tunnit tuntuivat juoksevan koko ajan nopeammin ja nopeammin. Omassa ryhmässäni oli pääosin 3-5 vuotiaita viipeltäjiä ja kansainvälisyys oli huipussaan. Sen huomaa seuraavasta nimilistasta: Amalia, Aslan, Aylin, Christabel, Daniel, Dilara, Engel, Hajat, Hatem, Jacob, Johann, Karim, Miriam, Nazik, Patrizia, Salman, Sead, Selab, Taha, Özcan, Özge. Lähes jokainen lapsista puhui hyvää saksaa. Mielenkiintoisimmat nimet olivat ehdottomasti Taha, joka lausuttiin kuin “Tahar“, mutta kuulosti aivan siltä kuin olisit sanonut “Tara“ sekä Selab. Tämän pojan nimen kohdalla listoissa luki “Sultan Ahmad, kutsumanimi Selab Noori“. Ei aivan tavallista.. Nimistä pystyy myöskin päättelemään, että turkkilais taustaisia lapsia oli monia, mutta myös mm. Ghanasta ja Tunisiasta oli muutamien vanhemmat lähtöisin. Joukkoon mahtui myös pari kunnon miksausta: yhdellä tytöllä isä Turkista ja äiti Liettuasta ja yhdellä sisarusparilla isä Italiasta ja äiti Eritreasta. Yksi Pohjolan poika siis maustoi vain ryhmää sopivasti lisää.

Päähommani oli tietenkin lasten viihdyttäminen ja siinä sivussa valvominen. Unoa tuli pelattua enemmän kuin aikoihin. Lisäksi sain auttaa kaikenlaisten rakennelmien teossa. Yhtenä päivänä innostuin itsekseni rakentamaan kupin muotoisista paloista, joita ladottiin päällekkäin, itseäni korkeamman tornin, joka pysyi auttamatta pystyssä. Paloja oli yhteensä 430.. Loistavaa ajanvietettä.

Hauskimmaksi jutuksi lapsille muodostui lähes joka päiväinen lasten lasku, jolla katsottiin kuinka hyvin lapset osaavat numerot. Jotkut laskivat saksaksi, toiset turkiksi, ja muutamat välillä myös englanniksi. Periodini puolen välin jälkeen porukka sitten keksi, että laitetaan Henry laskemaan suomeksi. Ipanoilla ei kertaakaan pokka pitänyt kakkosta pidemmälle, ja siinä kun sitten jatkoi kahteenkymmeneen asti, niin kaikilla oli enemmän kuin hauskaa..

Aivan viimeisinä päivinä sain sitten myöskin homman, jonka houkuttelevuus tuntui jo ennakkoon olevan pahasti miinuksen puolella. Nimittäin kynien teroittaminen. Jo kolmannen ja neljännen kynän kohdalla ajattelin, että kunpa homma olisi nopeasti ohi. Mutta kun kerta homma oli annettu, niin piti se tietenkin tehdä kunnolla loppuun asti. Teroitin suurinpiirtein 230 kynää ja aikaa kului reilu tunti. Muistoksi tästä oikean käden peukkuun, etusormeen ja keskisormeen tuli kunnon rakkulat. Ei auttanut muu kuin illalla puhkoa jokainen, mukavasti valui sormista vettä sen jälkeen. Vieläkin sormet ovat hieman arat ja jäljet mukavat, mutta kädellä pystyy sentään 110% tekemään kaikkea mahdollista, toisin kuin silloin samana päivänä..

Sunnuntaipäivän vietin seitsemän muun vaihtarin kanssa Kamenissa ja Dortmundissa. Illalla kotiin palattuani sain vihdoin odotetun viestin. Eli tiedot seuraavasta perheestäni ja muuttoajankohdan. Kaikki tämän klubin vaihtarit muuttavat sunnuntaina 29.11, kun meille järjestetty “Jouluviikonloppu“ Iserlohnissa on ohitse. Tosin ei ole vielä tietoa mahduinko 60 nopeimman ilmoittautujan joukkoon ja sitä kautta mukaan viikonloppuleirille..

Seuraavan perheeni vanhemmat ovat maanviljelilöitä ja heillä on karjaa vaikka millä mitalla. Intialainen vaihtari on nyt syksyn asunut heidän luonaan ja kertoi, että ovat todella mukavia. Ainut haittapuoli on, että he asuvat jonkun verran kauempana, matkaa kouluun ja treeneihin tulee mukavasti, mutta niin se on ollut jo nytkin. Ja tasapuolisuus pitää tietenkin olla: ne, ketkä ovat nyt asuneet lähempänä keskustaa, muuttavat kauemmas ja päinvastoin.

14 viikkoa täällä nyt elelty, ei aivan vielä kolmasosaa koko ajasta mutta ei paljon puutukaan. Ei tarvitse kuin ajatella, että jo viiden viikon päässä häämöttää joulu, sen jälkeen vaihtuu vuosi ja sitten tuleekin vastaan 18-vuotispäivät, niin tuntuu, että kohta on hetkessä puolimatkan krouvi ohittunut.

Tämä tällä erää täältä, auf wiederhören!

Sainpahan taas aikaiseksi pitkän selostuksen viimeaikaisista tapahtumista, mutta ystäväni tietokone päätti jälleen kerran pilata illan tuhoamalla koko paskan, eikä suostu enää liittämään tekstiä takaisin minkä olin kopioinut kirjoittamisen yhteydessä juuri tämän sekoilun takia..

Pidemmät selostukset siirtyvät nyt jälleen tuonnemmaksi, mutta kirjoitellaan kuitenkin vielä jotain..

Eli sata päivää tuli tänään täällä täyteen.. Jonkun mielestä kuulostaa järkyttävän paljolta, jonkun mielestä se ei ole vielä mitään. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Paljon on ehtinyt sadassa päivässä tapahtua, täytyy myöntää, mutta luulen viimeistään vuoden vaihtuessa takaraivossa alkavan jyskytys, että kiire tulee, jos meinaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman tehdä, mitä haluaa ja mihin on mahdollisuus, aikaa kun ei sitten ole enää paljoakaan jäljellä..

Viime aikojen tapahtumista kirjoittelen siis tuonnempana lisää, mutta ilahdutetaan nyt kaikkia laittamalla työharjoittelusta muistoksi nappaamia kuvia näkyviin. ..