Väsyneenä haluan vain lepäämään, arkuun viileään, ikuista unta nukkumaan, ei tuskaa tuntemaan. Silmät kipeitä polttavista kyyneleistä ja keho arpia kestänyt ja kärsinyt. Mutta kun lasken pääni ja suljen silmäni, ristin käteni ja pyydän unta jatkuvaa, arkussa viileässä, aina aamu tappaa uneni ja karkottaa leponi. Ylös joudun aina nousemaan, jatkamaan, tietäni loputonta ja kivistä kulkemaan. Ehkä aika auttaa, parantaa haavat ja kuivaa kyyneleet, aika on ehkä se, mitä nyt tarvitsen, arkussa viileässä.