Näin viikatteenkin vyöllä,
tuo nuori nainen ikuisuuden
Harso silmillään.
Hän kertoi kylmin huulin,
Kuin kaukaa äänen kuulin:
"Oon sieltä, mistä takaisin
Ei tulla elämään."
Mä katsettansa turhaan hain,
Näin pohjattomat silmät vain.
Kun katsoin niihin, tunsin,
Että häntä rakastin.
"Voi poikaparka, kuolemaa
Ei yksikään voi rakastaa.
Vain hengen sulta veisin
Kylmin, jäisin suudelmin."
"Sun täytyy olla vanki maan,
Ei sielus pääse kahleistaan.
On yksinäisyys kohtalosi,
Auttaa voi mä en.
Sä vaikka kaiken oikein teet,
Sua seuraa aina kyyneleet,
Ei murheistansa irti
Pääse koskaan ihminen."
Mä pyysin: "Suukko, muuta ei."
Hän viikatteensa naulaan vei,
ja tunsin hänen syleilynsä
Kylmän, jäätävän.
Hän lähti, otti viikatteen.
Jäin yksin yöhön hiljaiseen.
En enää pelkää kuolemaa,
Nyt kaiken ymmärrän.
Hän saapuu vielä tiedän sen.
Kun aika vierii täyttyen,
Niin silloin suostuu varmaankin hän
Yhteen suudelmaan.
Tuon suudelman kun hältä saan,
Voin vihdoin jättää kylmän maan,
Ja silloin pääsee myöskin sielu
Irti kahleistaan.
En itselleni rauhaa saa,
Kun rakastan vain kuolemaa.
Mä ootan, että saapuisi tuo
Nainen mustissaan.
- That's me >DDDD
8)