IRC-Galleria

Siinä se taas seisoo edessäni. Lasittuneet silmät tuijottavat minua sotkuisten hiusten takaa. Kylmät kasvot, kylmä sydän. Se olen minä, katson itseäni peilistä.
Suljen silmäni, ja toivon, että kun avaan ne, en ole siinä... Avaan silmäni jälleen. Mutta nään edelleen peilistä kalvenneet kasvoni.
Siirrän hiuksia sivuun silmiltä, ja etsin takin päälleni.
Ulkona on kylmä. Tärisen lumihiutaleiden tipahdellessa taivaalta. Hengitän syvään, nostan takin kaulusta pystyyn ja jatkan matkaani. En tiedä minne olen menossa.
Jos vain.. Pääsisin pois.. Pois kylmästä. Pois ikävästä. Pois tyhjyydestä ja yksinäisyydestä. Pysähdyn ja katson taivaalle. Lunta sataa edelleen, ja suljen silmäni.
Huokaisen syvään ja kuiskaan hiljaa jotain epäselvää. Pian tunnen kuinka kylmä hiipii sisääni. Se pakottaa minut paikoilleni.
Vain tuskan kyyneleet valuvat poskelleni, ja jäätyvät siihen. Sitten on hiljaista. En kuule tuulen huminaa, tai kännisten ihmisten huutoja kanta baareista.
On pimeää ja kylmää... Sitten tunnen jotain. Tunnen kuinka jokin lämmin koskettaa minua. Värisen hänen nostaessa minut syliinsä. Hengitykseni on katkonaista ja raskasta.
Kaikki pimenee jälleen..
Kun vaivoin saan silmäni auki, näen edessäni jotain.. Se on hyvin kaunis ja suloinen näky. Huulilleni muodostuu ujo hymy, ja hän hymyilee takaisin ja nostaa minut istumaan.
Kyyneleet valuvat jälleen kasvoilleni. Tyttö edessäni pyyhkii ne pois. 'Kaikki järjestyy, lupaan', hän kuiskaa ja halaa minua. Nukahdan taas hymy huulillani..
.. Ei.. se kaikki katoaa! Tunnen taas kylmän ympäröivän itseäni, tärisen taas. Haukon henkeni ja pääsen pitkän ponnistelun jälkeen seisomaan. 'Ei, ei! En halua!' saan sanat
suustani kyynelten sumentaessaan taas silmäni. Lunta sataa entistä enemmän. En tiedä enää missä olen.. Harhailen lumisateessa monta pitkää tuntia. Sitten luovutan.
'Ei.. en selvii..' kuiskaan hyvin hiljaa, ja vajoan taas pimeyteen..
'SUURI PISTOHAAVA KYLJESSÄ! MENETTÄNYT PALJON VERTA...' joku huutaa.. Kuulen sen vaimeasti.. Kun avaan silmäni, näen vain kirkasta valoa, ja.. Valkeutta..
Mitä tapahtui, missä olen? Kasvoilleni laitetaan jotain, ja nukahdan taas..
Herätessäni jälleen huomaan edessäni tummahiuksisen, nuoren naisen. Hän hymyilee ja kysyy vointiani. Yritän sanoa jotain, mutta tunnen vain polttavaa kipua kyljessäni.
'Mitä mul on tapahtunu? Mis mä oon? Miks?' kysymykset pyörivät päässäni. '.. Mis.. Mä oon.. ?' saan vaimeat sanat suustani. Hoitaja katsoo minua tummilla silmillään
ja sanoo 'Ei hätää, olette vain sairaalassa. Menetitte paljon verta puukotuksessa..' Olen hämilläni. Mikä puukotus? Muistan tuskin viime yöstä mitään, ja kosketan kylkeäni
varovasti. Irvistän kivusta ja suljen silmäni. Kuka minua on puukottanut? Miksi? Hoitaja tuo lääke purkin minulle. 'Ottakaa nämä, kipu helpottaa.' Katson hoitajan kaunista
hymyä ja ojennan käteni ottaakseni lääkkeet vastaan. Saadessani lääkkeet heitän ne huoneen poikki, purskahdan itkuun ja yritän nousta istumaan, sairaalloisesta kivusta
huolimatta. Hoitaja hätääntyy: 'EI! TEIDÄN TÄYTYY LEVÄTÄ! RAUHOITTUKAA!',hän yrittää rauhoitella. Vajoan takaisin makuu-asentoon. Vapisen ja hikoilen. 'Ei.. Näin ei voi käydä!'
Karkaa huuto kalpeilta huuliltani. Rutistan sairaalasängyn lakanaa nyrkissäni. Suljen silmäni ja yritän pidätellä itkua, en pysty. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin
likaisia kasvojani. Hoitaja istuu viereeni. 'Ottakaa lääkkeet, ne rauhoittavat ja vähentävät kipua.' Hän hymyilee ja ojentaa lääkkeet uudelleen. Ravistan päätäni. 'En halua.
En tarvii mitää lääkkeit, enkä apuu!' Nousen istumaan irvistäen, ja revin letkut irti itsestäni. 'RAUHOITTUKAAPAS NYT.. EIHÄN TEHDÄ MITÄÄN HARKITSEMATONTA.' Hoitaja nousee
hädissään seisomaan ja yrittää saada minua takaisin vuoteeseen. '..älä.. Irrota mun kädest, oo kiltti..' Kuiskaan hoitajan korvaan, riuhtaisen käteni irti ja lähden vapisten
kävelemään. Ulos päästyäni jalkani pettävät ja putoan polvilleni maahan. Painan vasemman käteni kyljelle ja yritän olla huutamatta tuskasta. Suljen silmäni, ja päätän, että
tähän en jää. En varmasti jää sairaalan parkkipaikalle! Nousen ylös, lähden kävelemään reippaasti eteenpäin. Tietämättä minne olen menossa. Jatkan kävelemistä edelleen,
vaikka tunnen väsyväni jo. En ole syönyt moneen päivään. Jatkan edelleen matkaani. Vaikkakin hitaasti, silti varmasti. Kävelen yötä päivään, taukoamatta. En tiedä kauanko
olin jatkanut matkaani, missä olin, tai mikä päivä oli, mutta silloin en enää kyennyt jatkamaan. Laiha, laihtunut ruumiini makaa nyt koskealla asfaltilla. Suljen silmät
ja yritän haukkoa henkeä. '.. kyl mä lydän sut viel.. Oota mua, tuun pian.. Ihan pia.. Oota..' kuiskaan lähes äänettömästi ja vapisen kivusta, ikävästä ja väsymyksestä.
'Lepään vaa hetken..' päätän, ja huokaisen syvään. Avaan silmäni jonkun ajan kuluttua, ja nostan kasvoni kosteasta asfaltista. On hämärää. 'On varmaa yö..' Arvelen ja
nousen seisomaan, hitaasti, mutta varmasti. Huohotan raskaasti ja nojaan rakennuksen seinään. Pyyhin kasvoiltani likaa, ja huomaan että kasvoissani on haava. Syvä, pitkä
vuotava haava. Pyyhin verta kasvoiltani ja jatkan taas kävelemistä. Vaatteeni ovat aivan veriset, ja likaiset sekä märät. Oloni on hyvin epämukava, mutta en anna
sen häiritä. Raahaudun vielä vähän matkaa eteenpäin, kun jalkani pettävät taas. Luulen loppuni koittaneen. '.. anteeks.. en.. en jaksa enää..' käheä ääneni sanoo hiljaisuuten.
Ennen kuin suljen silmäni, huomaan hahmon edessäni, se huutaa hätääntyneenä ja hetken kuluttua kuulen ambulanssin tulevan paikalle. Siristän silmiäni, ja yritän pysyä tajuissani
tietääkseni mitä minulle tapahtuu nyt.. Minut viedään jälleen jonnekkin valkoiseen paikkaan.. Ihmiset puhuvat hiljaa ja rauhoittavasti. Sitten silmäni pimenevät jälleen..

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun minua puukotettiin. Haava kyljessäni on lähes parantunut. Makaan silmät suljettuna sairaalan vuoteella. Kuulen kuinka hoitaja ja lääkäri
puhuvat minusta.. '.. mitään ei voida tehdä.. Hän on täysi sekopää..' Avaan silmäni ja nousen istumaan. 'MÄKÖ HULLU??!' Huudan ja siirrän verhon sänkyni edestä.
Hoitaja säpsähtää ja yrittää rauhoitella minua. Lääkäri tulee luokseni, ja tunkee piikin käsivarteeni. Huomaan kun kaikki alkaa sumenemaan. Mitä se aine oli? Miksi?
Olen edelleen hereillä, yritän pitää itseni valveilla vaikka väkisin. En kykene liikkumaan, tai puhumaan. Kuulen vaimeasti hoitajien puheen. 'Siirretään eristykseen.'
Minut puetaan valkoiseen paitaan, ja käteni sidotaan selän taakse. 'Miksi, mitä tämä on?' ääni päässäni kysyy. Suuhuni tungetaan taas jotain lääkkeitä. Nielen ne ja kaadun..
Lattia on pehmeä. Nousen istumaan, mikä ei ole aivan helppoa kädet sidottuna. Ovi edessäni on suljettu. Raahaudun oven eteen ja otan tukea siitä noustessani seisomaan.
'MITÄ TÄÄ ON?! PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS!' kyyneleet sumentavat taas silmäni. Ravistan päätäni rajusti, en halua itkeä. En halua olla täällä, missä sitten olenkin.
Potkin ovea polvellani ja huudan: 'HALUAN POIS!' potkin ovea aikani, kunnes jalkani alkaa vuotamaan verta. Raivoan ja huudan, valahdan polvilleni oven eteen. Kyyneleet
saavat taas vallan. Huudan vielä pitkään. Itken itseni uneen, nukun pehmeällä lattialla. Herään oven kolahdukseen. 'Antakaa nämä hänelle.' kuuluu käsky, ja hoitaja tuo
taas pillereitä eteeni. Kieltäydyn ottamasta niitä. 'Ei, en taho! En tarvii apua, tai pillereitä!' Kaadun selälleni kahden miehen saapuessa huoneeseen, he pitävät käsistäni
ja jaloistani kiinni, ja hoitaja tunkee lääkkeet suuhuni. Nielen ne vasten tahtoani. Hoitajat, miehet ja lääkäri lähtevät jälleen.
Makaan lattialla selälläni huohottaen. 'Miksi mul tehdään näi?' mietin, ja suljen silmäni. Mietin aikaa, kun harhailin lumisateessa..
Siitä on noin kolme viikkoa.. En ollut järjissäni, liekkö mitä olin vetänyt silloin.. Harhailin lumimyrskyssä kolme päivää. Painoni oli tippunut 28 kiloon. Nyt olen jo 7 kiloa
painavampi.. Joku mies oli soittanut ambulanssin paikalle, kun olin menettänyt tajuni hänen kotipihansa edessä. Puukotus haava oli tulehtunut pahasti.
Puukotuksesta tulikin mieleen, puukotin itse itseäni. Muistan hämärästi kuinka vedin puukon taskustani, ja löin sen kylkeeni. Huusin kivusta ja menetin tajuni..
Kun palasin tajuihini, otin puukon irti kyljestäni, nuolin veren pois siitä, ainoastaan vanha, kuivunut veri jäi puukkoon.. Heitin sen lumihankeen.
Yritän selvittää päätäni. 'Miks oon täällä? Mitä oon tehny? Oonko hullu?' Kysymykset seilasivat sekavina päässäni. Tiedän vain, että sekoilin lumimyrskyssä kolme päivää..
Ja että kapinoin lääkkeitä vastaan.. Ajatukseni katkaisee oven kolahdus. Kaksi lääkäriä, kaksi poliisia ja joku muu mies, astuu sisään. 'Nouskaa ylös' kuuluu käsky.
Nousen kahden poliisin auttaessa minut ylös. He riisuvat pakkopaitani, ja laittavat minut käsirautoihin. 'Mitä? Mitä nyt?' Kysyn, mutta saan vastauksesi vain murahduksen.
Minut talutetaan huoneeseen, jonka arvelen olevan jonkin sortin kuulustelu huone. Minut istutetaan tuoliin, ja poliisit ja lääkärit poistuvat huoneesta. Lyhyt hiuksinen mies
istuu vastapäätä olevalle tuolille. Hän katselee minua hetken, ja hetken kuluttua raottaa suutaan, kuin sanoakseen jotain, mutta pysyy sittenkin vaiti. 'Miksi olen täällä?'
Kysyn asiallisesti mieheltä. Hän katsoo minua rauhoittavasti tumman vihreine silmineen. 'Sitä koetamme selvittää.' Hän sanoo mysteerisesti. Sitten hän kyselee minulta satunnaisia asioita,
lähinnä viime aikojen tapahtumista. Kerron hänelle kaiken, mitään vääristelemättä tai paljastamatta. Keskustelua kestää noin puoli tuntia. Sitten hän nousee,
nyökkää arvokkaasti, ja kehottaa minua nousemaan. Nousen vähin äänin ja minut saatetaan takaisin pehmustettuun huoneeseen.
Parin päivän sisällä minua kuulusteltiin useasti, eri miehet kyselivät eri asioita. 'Asia selvä' yksi miehistä sanoi, kun oli kuulustellut minua.
'Mikä on selvä?' kysyn hämmentyneenä. Mies katsoo taakseen, ja kaksi suurta miestä ottavat minua käsivarsista. 'Noniin, mennäänhän' Toinen sanoo matalalla äänellä. Kävelen
mukisematta poliisien taluttaessa minut poliisiautoon. Hämmentyneenä katselen ympärilleni ja pysyn vaiti. Katselen maisemia poliisiauton takapenkiltä. 'Mihin minua viette?'
Kysyn varovasti. Poliisit ovat hiljaa, vilkaisevat vain toisiinsa. Haukottelen ja katselen taas ulos ikkunasta.
Jonkin ajan kulutta saavumme määränpäähän. Nousen autosta, ja minut talutetaan.. Selliin. 'Mitä? Mitä olen nyt tehnyt??' Kysyn hätääntyneenä. 'Sitä voit miettiä itse..'
Eräs poliisi sanoo, lukitessaan sellini ovea. Tuijotan tyrmistyneenä poliisia suu ammollaan. Poliisi irvistää vahingoniloisena ja lähtee laiskasti lampsimaan tiehensä.
Istahdan vankilan kovalle sängylle ja huokaisen raskaasi. Suljen silmäni ja yritän rauhoittaa itseäni. Tahtoisin vain huutaa.. 'Anna anteeks.. en pysty.. löytämää sua..'
Kuiskaan hiljaa. Heittäydyn selälleni sängylle. Katson kattoon. Katossa näkyy elämän jälki; se on naarmuinen, halkeillut, maali lohkeillut ja kulunut.. Aivan kuten minä..
Katson arpisia käsiäni. Kämmenissäni on syvät arvet, ne muistuttavat ikävästä. Ikävissäni viilsin puukolla käteni auki.. Ranteet, ne muistuttavat odotuksesta.
Odottaessani viilsin ranteeni auki. Käsivarret, ne muistuttavat kohtalosta.. Kohtaloni on.. Kuolla yksin.. Ikävään.. Suljen taas silmäni ja huokaisen. Vajoan uneen..
Syvään, rauhalliseen uneen..
Herään äkisti kovaan kolahdukseen. Hieron päätäni. 'Äh..' mumisen, ja nousen lattialta. Ravistan päätäni, ja istun takaisin sängylle. On hiljaista. Luulin että vankilassa
olisi kunnon meteli, kun muut vangit riehuvat.. Mutta.. Täällä on hiljaista. Johtunee kai siitä, että olen eristettynä.. 'Miks oon tääl?' mietin taas.
Ehkä olen oikeasti hullu.. Tai.. Niin. Olen kai sitten hullu. Ajatukseni katkaistaan taas, jokin valkotakkinen nainen astuu selliin.
'Tässä olisi iltalääkkeenne. Ne rauhoittavat ja auttavat nukkumaan.' Katson masentuneesti purkkiin, jonka nainen ojentaa. Olen liian väsynyt vastustellakseni ja
viskaan pillerit suuhuni, ja nielen ne.
Ojennan purkin takaisin naiselle, ja menen makuulleni sängylle. Valkotakki hymyilee ja poistuu. Silmäni alkavat hetken kuluttua painumaan väkisin kiinni. Yritän pysyä valveilla,
mutta se on lähes mahdotonta. 'Kylläpä se oli tujua tavaraa.. Mitä perkuletta se minulle syötti?' En enää pysy hereillä, nukahdan taas levolliseen uneen..

'EI! MITÄ SÄ NYT? MITÄ SÄ TEET? PISTÄ SE POIS! OOTKO SÄ TULLU HULLUKS?!'
'Ole iha rauhas vaa.. Ei mitään hätää kulta..'
'EI MITÄÄN HÄTÄÄ?! Laita se puukko pois!'
'Puukko? Miks ihmees? Ei se satuta ketään, vaan se, ketä sitä käyttää..'
'HULLUKO OOT?! Laita se pois!'
'Rakkaani, älä hätäile, tämä ei satu.. Paljoa..'
'Mitä pahaa oon sulle tehny?!'
'Älä itke Kultapieni, tule tänne.'
'EN tule, pysy kaukana musta sen puukon kans!'
'Raaauhotu.. Ei hätää..'

Sitä se oli, kyyneliä ja veren vuodatusta. Verta. Hetkinen.. Niin.. Puukko.. Veri. Ne kuuluvat yhteen. Ja minä. Hän. Kyllä.. Tapoin hänet. Sidoin ristiin, vähänkuin Jeesus
ristiinnaulittiin, mutta risti oli väärinpäin, ja uhri sidottuna.. Ja sen jälkeen viilsin käsiin ja jalkoihin syvät, pitkät haavat. Ah.. Se veren maku..
Ah.. Veri hänen huuliltaan. Epätoivon kyyneleet. Toiveet, että lopettaisin. 'Lopeta, lopeta ole niin kiltti!' hän itki. Mutta en lopettanut. Viilsin lisää haavoja jalkoihin.
Siitä veri alkoi valumaan pisin ylösalaisin roikkuvaa ruumista. Nuolin veren Hänen kasvoiltaan. 'Olet niin kaunis..' muistan sanoneeni, ja sain vastauksesi vain itkua ja
tuskaisia huutoja. Otin puukon käteeni. Katselin sen kaunista terää. Oh. Niin kaunis. Veri.. Kyllä se vaan on niin kaunista. Viilsin Hänen poskensa auki. Aina vain enemmän verta.
Lattialle laittamani valkoinen lakana oli jo aivan punainen, ja märkä. Sivelin Hänen kasvojaan Hänen omalla verellään. Hän vaikersi hiljaa '..miksi teet näin? Mitä tein väärin
rakastaessani sua?' Suutelin häntä, ja katsoin silmiin. Silloin vaikenin, ja pudotin puukon lattialle. '..ei.. Mitä oon tehny?!' parkaisin ja katselin vain rakkaani kauniita
silmiä. Mikään, ei mikään tässä maailmassa voisi olla kauniimpaa, kuin Hänen siniset silmänsä. Itkin hallitsemattomasti ja pyytelin anteeksi. Sitä jatkui pitkään. Loppujen lopuksi vain
katselin kuolleita kasvoja, jäätynyttä katsetta. Silloin minäkin kuolin.

Kirkas valo paistaa silmiini. Herään. 'Mitä helv..' Nousen ylös. Olen aivan hiestä märkä. Katson ikkunaan, josta valo tulee. Aurinko paistaa kirkkaasti, vaikka on talvi.
Nousen ja kävelen pienelle vankilan ikkunalle. Puiden oksilla oli lunta, mutta sekin oli sulamassa. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti. Kevät kai tulee. En tiedä.
En ole tietoinen päivästä, en edes tiedä, mikä vuosi nyt on..
'Nyt tiedän miksi olen täällä..' kuiskaan ja katson ulos. 'Anna anteeksi..'


Jos nyt mietit, mitä minulle tapahtui, niin kerrompas sitten.
Vankilan vartiat saattoivat kuulla hiljaisen huokauksen, ja kolahduksen. Pia he löysivät laihan ruumiini lattialta. Aivan. Kuolin. Kuolin muistoihin, muistoihin jota en edes
aiemmin muistanut.


‎20. ‎syyskuu‎ta ‎2008