IRC-Galleria

11.12.2019
Kysy Raamatusta, Muut

Kysymys: Olen tullut uskoon muutama viikko sitten. Huolenaiheeni on kuinka suuressa määrin minun tulee saattaa asia tuntemieni ihmisten tietoon. Ja ehkä tärkeämpi minulle on se, mitä minun tulee sanoa ja tehdä heidän suhteensa, että voisin saada rauhan siitä että olen saattanut ilosanomaa eteenpäin sillä tavalla kuin kristityn tulee tehdä. Tunnen suurta vastuuta. Minua ympäröi perheessä, sukulaisissa ja ystävä- ja tuttavapiirissä ihmiset, jotka ovat erillään uskonasioista. He ovat joko tieteeseen ja ihmisen omaan voimaan luottavia, tai muuten vain maallisessa elämässä kiinni. Tai ihmisiä jotka kenties ajattelevat että riittää että heillä on omanlainen yhteys Jumalaan.
Vastaus

Kiitos hyvästä ja tärkeästä kysymyksestä. On luonnollista, että haluamme jakaa siitä hyvästä mitä olemme itse saaneet kokea. Raamattu on täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka halusivat kertoa heti muille ihmisille, mitä heille oli tapahtunut, kun he olivat kohdanneet Jeesuksen. Hyvä esimerkiksi löytyy kertomuksesta Samarialaisesta naisesta Sykar nimisessä kaupungissa (Joh. 4:1-42). Nainen yksinkertaisesti kertoi muille kaupungin ihmisille mitä Jeesus oli tehnyt ja puhunut hänelle, nainen ihmetteli ääneen sitä muutosta mikä hänessä oli tapahtunut. Nainen ihmetteli ääneen, että voisiko Jeesus olla Jumalan Poika? Tapahtuma oli iloinen tälle naiselle, joka oli löytänyt ilon Jeesuksesta. Toisaalta ihmiset myös näkevät meissä sen muutoksen minkä Jeesus saa aikaan. Usko Jeesukseen saa aikaan rauhaa sydämessä, se tuo toivoa ja iloa. Käyttäytymisemme alkaa muuttua mitä enemmän me luemme Raamattua ja annamme Jumalan Sanan ohjata elämäämme.

Jeesus opettaa meitä noudattamaan sitä mitä hän on opettanut. Evankeliumit ovat se paikka mistä me saamme lukea Jeesuksen opetuksista. On tärkeää, että alamme lukea Raamattua päivittäin, vaikka vähän kerrallaankin, mutta säännöllisyys on tärkeää. On myös tärkeää, että itse saamme vahvistua uskossa ja siksi tarvitsemme muiden uskovien yhteyttä ja seurakunta on se paikka mistä se löytyy. Jumalan Sanan välityksellä kastettuina kristittyinä Pyhä Henki saa tilaa toimia meissä ja me voimme kasvaa uskossa.

Huolenaiheesi on hyvä ja oikea, kun haluat kertoa Jeesuksesta ja siitä muutoksen ihmeestä mitä sinussa on tapahtunut. Syntien anteeksi saaminen tuo rauhan ihmisen sydämeen. Meidät Jeesuksen seuraajat on kutsuttu kertomaan niistä ihmeellisistä asioista mitä Jeesus on saanut aikaan meidän elämässä. Osa niistä muutoksista meidän elämässä näkyy päälle päin, osan me saamme kertoa juuri niillä meidän omilla sanoilla. Oma henkilökohtainen todistuksesi siitä muutoksesta mitä Jeesus on saanut aikaan, on voimallinen.

On hyvä aloittaa rukoilemaan säännöllisesti perheesi ja läheistesi puolesta ja tätä kautta valmistaa heitä vastaanottamaan ilosanoma Jeesuksesta. Rukous on tärkeää, koska rukouksen kautta me olemme yhteydessä Jumalaan ja Jumala voi olla rohkaisemassa meitä ja antamassa meille viisautta, kuinka meidän tulisi olla Jeesuksen todistajia missä ikinä me kuljemmekaan.

Jeesuksesta kertominen ei saa olla meille lakia vaan evankeliumi. Sen takia on hyvä tuoda rukouksessa läheiset ihmiset Jeesuksen luo ja pyytää viisautta ja oikeita sanoja ja oikeita tekoja, jotta osaisit olla oikealla tavalla todistuksena läheisillesi.

Meidät Jeesuksen seuraajat on kutsuttu kertomaan evankeliumia kaikille, mutta uskon ihmisen sydämessä voi synnyttää vain Jumala me emme voi sitä saada aikaiseksi. Raamattu opettaa: ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:17) Eli meidän tehtävä on kertoa ja Jumala tekee sen työn ihmisen sydämessä.

Rakkaus kaikessa tekemisessä on tärkeää. On hyvä miettiä sitä, kuinka haluaisit, että sinulle kerrottaisin evankeliumi, jos olisit läheisesi tilanteessa. Tai mieti mitä elämän vaihetta läheisesi käy läpi juuri nyt ja millä tavalla Jeesus voisi tuoda apua ja lohdutusta.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16)

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1 Joh. 4:19)
Kirjoittaja
Markus Alajoki

pastori



Tarvitaanko uskon lisäksi kaste?

Kysymys: Täytyykö ihmisen olla kastettu päästäkseen Taivaaseen vai riittääkö usko Jeesukseen?
Vastaus

Meille on annettu Jeesuksen selkeä kastekäsky: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (Matt. 28:18–20). Lisäksi meillä on Jeesuksen yhtä selkeä kasteeseen, uskoon ja pelastukseen liittyvä sana: ”Joka sen (evankeliumin) uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15–16).

Tiedämme, että elämänsä viime hetkellä parannuksen tehneelle ristin ryövärille, jota ei ehditty kastaa, Jeesus lupasi paikan kanssaan paratiisissa. (Luuk. 23:39–43). Jumala on suvereeni. Hänellä on kaikki valta näissäkin asioissa ja hän toimii, kuten hyväksi ja oikeaksi näkee. Meidän ei kuitenkaan pidä lähteä rakentamaan poikkeustilanteista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Me olemme aina ennen kaikkea sidottuja Jumalan sanaan ja noudattamaan sitä. Sen, mitä emme ymmärrä, saamme jättää Jumalan käsiin.
Kirjoittaja
Hannu Päivänsalo

rovasti



Mitä tuhlaapojan isoveli opettaa meille?

Kysymys: Luukkaan evankeliumissa on kertomus tuhlaajapojasta. Ymmärrän, että tässä kerrotaan Jumalan rakkaudesta, anteeksiannosta ja armahtavaisuudesta. Mutta mitä tässä Raamatun sanassa tahdotaan kertoa meille vanhemman veljen asenteesta tuhlaajaveljeään kohtaan?
Vastaus

Tarkoittamasi kertomus (Luuk. 15:11–32) on otsikoitu nykyisessä Kirkkoraamatussa sanoilla ”Tuhlaajapoika ja hänen veljensä”. Eräässä englanninkielisessä kommentaarissa otsikko kuuluu ”The lost sons” eli Tuhlaajapojat. Nämä otsikot kertovat jo siitä, että Jeesuksen opetuksessa on kaksi päähenkilöä. Mutta otsikoksi sopisi ehkä vieläkin paremmin ”Kertomus rakastavasta isästä”.

Jeesuksen opetuksen alkuperäiset kuulijat (15:1–2) tajusivat kyllä, keitä isoveli edusti. He näkivät hänessä itsensä eli Jumalan omaisuuskansan, jolle kuuluivat Jeesuksen sanat: ”Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.” Jeesus vetosi heihin, jotta he hyväksyisivät myös hylkiöt, niin kuin hän itse hyväksyi. Nuoremmassa veljessä he näkivät poissa Isän kodista elävät pakanakansat. Kertomuksen loukkauskivi oli siinä, että Jeesus osoitti Jumalan armahtavan rakkauden – kertomuksen ydinsanoman – koskevan niin juutalaisia kuin pakanoitakin.

Olet oikeassa arvellessasi, että myös kertomuksen vanhemmalla veljellä on sanottavaa meille, vaikka emme saakaan tietää, liittyikö hänkin juhliin ja hyväksyikö hän veljensä jälleen perheenjäseneksi. ”Tavallinen” kristitty, joka elää elämänsä arkea ja hoitaa omat tehtävänsä tunnollisesti, kuten isoveli peltotöissä, on Jumalalle yhtä rakas kuin näyttävästi elänyt pikkuveli. Mustasukkaisuus ja kateus tai jopa viha ja katkeruus eivät erota häntä Isän rakkaudesta. Hänellekin kuuluu Jumalan armo eli Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Mutta isonveljen olisi osoitettavava samaa anteeksiantamusta pikkuveljeään kohtaan.
Kirjoittaja
Pekka Harne

rovasti



Raamatun sisällön lopullinen hyväksyminen

Kysymys: Milloin Raamatun sisällön lopullinen hyväksyntä tapahtui? Mikä oli hyväksyntäpaikka ja vuosi?
Vastaus

Vanha testamentti

Vanha testamentti on kokoelma israelilaisia kirjoituksia ja se on yhteinen kristityille ja juutalaisille. Suurin osa Vanhan testamentin kirjoista on kirjoitettu hepreaksi. Protestanttisten kirkkojen käyttämässä Vanhassa testamentissa on 39 kirjoitusta. Kokonaisuutta kutsutaan heprealaiseksi kaanoniksi. Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä Septuagintaa kutsutaan puolestaan kreikkalaiseksi kaanoniksi. Septuaginta sisältää myös niin sanotut deuterokanoniset kirjat eli apokryfikirjat, jotka eivät kuulu heprealaiseen kaanoniin.

Vanhan testamentin kirjojen syntyhistoria on pitkä. Ensimmäiset kirjoitukset ovat peräisin noin 900-luvulta eKr. ja nuorimmat ehkä noin 200-luvulta eKr. Vanhan testamentin muotoutumiseen ovat vaikuttaneet Israelin historian vaiheet. Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-luvulla eKr. oli suuri merkitys. Kirjoituksia alettiin koota yhteen kansan identiteetin vahvistamiseksi.

Suurin osa sittemmin VT:n eri kirjoituksiin päätyneestä materiaalista säilyi kansan muistissa suullisena perimätietona. Tämän perimätiedon ajoitus on mahdotonta. Osa siitä saattaa olla hyvinkin vanhaa. Suullisen perimätiedon lisäksi syntyi myös kirjallisia dokumentteja, esimerkiksi sopimuksia, kirjeitä ja profetioita. VT.n vanhimmat kirjoitustekstit on kirjoitettu jo 1200 e.Kr.

Ratkaiseva vaikutus VT:n muodostumisessa oli Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-l. eKr. Kansan identiteetin korostamiseksi perimätietoa alettiin kirjoittaa muistiin. Yksittäiset VT:n kirjat alkoivat saada muotonsa.

Perinteisesti on katsottu, että Mooseksen kirjat saivat lopullisen, kanonisen muotonsa 300–200-luvulla eKr. Seuraavaksi vakiintuivat Profeetat ja viimeisenä Kirjoitukset. Näiden myöhäisyyttä osoittaa jo se, ettei tällä ryhmällä ole muuta vakiintunutta nimeä. VT:n nuorimpana kirjoituksena pidetään yleisesti Danielin kirjaa, joka on ilmeisesti syntynyt 160-l. eKr. Se luetaan Kirjoitusten joukkoon (toisin kuin kristillisessä perinteessä, jossa sitä pidetään yhtenä profeettakirjana), sillä Profeettojen laajuus lienee ollut jo vakiintunut ennen Danielin kirjan syntyä.

Koko VT:n kaanon määriteltiin vuoden 100 jKr. paikkeilla. Taustalla oli v. 70 jKr. tapahtunut Jerusalemin tuho, joka merkitsi temppelikultin loppumista. Tällöin pyhät kirjoitukset ja niiden tulkinta nousivat entistä tärkeämpään asemaan, temppelikultin tilalle. Kansallinen katastrofi on siis merkittävä tekijä sekä kaanonin synnyn alussa (kirjoitusten kokoaminen pakkosiirtolaisuuden aikana ja heti sen jälkeen 500-l. eKr.) että sen lopussa (kaanonin rajojen määritteleminen Jerusalemin tuhon jälkeen

Kristittyjen Raamatun synty

Vanhan testamentin kirjojen lisäksi kristityt lukivat kirjoituksia, joista syntyi myöhemmin Uusi testamentti. Kristittyjen Raamatun kirjat lueteltiin Rooman kirkolliskokouksessa vuonna 382. Samat kirjat todettiin Raamattuun kuuluviksi esimerkiksi Augustinuksen koollekutsumissa Hippon (393) ja Karthagon konsiileissa (397). Kaikissa tapauksissa kaikki kreikankielisen Raamatun ”deuterokanoniset” kirjat sisältyivät Raamattuun. Myöhemmin sama kaanon vahvistettiin Firenzen konsiilissa 1442, sekä vielä Trenton (1546), Vatikaanin I:n (1870) ja Vatikaani II:n (1965) kirkolliskokouksissa.

Vastoin yleistä käsitystä UT:n kaanonia ei varsinaisesti päätetty kirkolliskokouksessa. Sen sijaan piispa Athanasioksen pääsiäiskirje (vuonna 367) sekä sitä seuraten Hippon synodi (vuonna 393) luettelivat Raamattuun kuuluvat UT:n kirjat. Varhaisten vuosisatojen kiistat koskivat useita kirjoja. Aina ei haluttu mukaan tiettyjä kirjoja (Hepr., Jaak., Juud., 2.Piet., 2.Joh, 3.Joh.) ja joskus mukaan pukkasi myös Hermaan Paimen tai Kleemensin kirjeitä. Keskustelussa kaanonin kriteereinä pidettiin kirjoitusten apostolista alkuperää ja yleistä kirkon hyväksyntää.

Alkukirkko nimitti kaanoniksi niitä kirjoituksia, joiden auktoriteetti ja pyhyys tunnustettiin. Nämä kirjat hyväksyttiin osaksi (kristillistä) Raamattua. Varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon on ns. Muratorin kaanon noin vuodelta 170.

Muratorin kaanon (lat. Canon Muratorianus) eli Muratorin fragmentti (lat. Fragmentum Muratorianum) on varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon. Se on 600-luvulta peräisin oleva latinankielisen käsikirjoituksen katkelma, josta puuttuu alku ja loppu. Sen on päätelty olevan käännös kreikankielisestä kirjoituksesta noin vuodelta 170.

Katkelma luettelee kaikki teokset, jotka on hyväksytty Uuden testamentin kirjojen kaanoniin niissä kirkoissa tai seurakunnissa, jotka sen kirjoittaja tunsi. Kaanon on hieman suppeampi kuin nykyinen Uuden testamentin kirjojen kokoelma, mutta mainitsee myös kirjoja, joita Uusi testamentti ei nykyään sisällä. Kaanon ei mainitse Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, eikä Pietarin kirjeitä.

Katkelman löysi Milanon Biblioteca Ambrosianasta isä Ludovico Antonio Muratori (1672–1750), aikansa tunnetuin italialainen historioitsija. Hän julkaisi katkelman vuonna 1740, ja se on nimetty hänen mukaansa.

Alkuperäinen teksti on ajoitettu noin vuoteen 170, koska sen kirjoittaja viittaa paavi Pius I:een (paavina 142–157) juuri eläneenä: »Mutta Hermas kirjoitti Hermaan paimenen juuri äskettäin, meidän aikanamme, Rooman kaupungissa, kun piispa Pius, hänen veljensä, oli Rooman kaupungin kirkon virassa. Ja siksi sitä pitäisi lukea; mutta sitä ei voida lukea julkisesti ihmisille kirkossa luettuna profeettojen joukkoon, sillä heidän lukunsa on täynnä, eikä apostolien joukkoon, sillä se on syntynyt heidän aikansa jälkeen.»

Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Pyhä Athanasios kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.

Kaanonia hyväksyttäessä jäi ulkopuolelle suuri määrä evankeliumikirjoituksia, kuten esimerkiksi Tuomaan evankeliumi, ja muita varhaiskristillisiä kirjoituksia. Näitä kirjoituksia alettiin nimittää apokryfisiksi kirjoituksiksi. Katolinen ja ortodoksinen kulttuuri nimittää joitakin kirjoja deuterokanonisiksi (esikanonisiksi) erotukseksi apokryfisistä kirjoista. Protestanttisessa perinteessä — siis myös luterilaisessa perinteessä — nämä kirjat luokitellaan apokryfisiksi.
Kirjoittaja
Mauri Tervonen

TT, kappalainen